Elefantti kampaajalla

Olin kampaajalla aamupäivällä. Ne ovat hirveitä puhumaan, vaikka yritän useimmiten viestiä että ihan tässä nauttisin hiljaa vaan, kun saan lukea lehteä tai selata puhelinta rauhassa. Joten siinä sitten rupateltiin niitä näitä, töistä ja niiden puutteesta, säistä ja lapsista. Kerroin, että mulla on pieni tyttö kotona, pieni tyttö joka tykkää repiä tukkaani. Mainitsin esikoisesta, kerroin miten hän oli vauvana erilainen kuin siskonsa. Juttelin esikoisen odotusajasta, miten leikkautin silloin tukkani lyhyemmäksi mutta totesin sen vielä huonommaksi vaihtoehdoksi pienen lapsen kanssa.

Koko ajan olohuoneessa oli se elefantti, se iso asia, josta ei puhuta. Mutta eihän tämä kampaaja sitä nähnyt, se oli vain minun norsuni. Tuntui oudolta, väärältä lähinnä, etten kertonut tuon esikoisen kuolleen. Ei vain löytynyt sopivaa väliä, vaikka olisi sellaisen saanut tehtyä väkisinkin. Mietin kotimatkalla, että tavallaan halusin kunnioittaa Peetua sillä tavalla; hän on muutakin kuin kuollut lapseni. Se ei määrittele häntä. Se määrittelee juuri nyt minut suurelta osin ja tämänhetkisen elämäni, mutta se ei määritellyt häntä. Näiden asioiden kanssa on opittava tasapainoilemaan; joskus Peetun kuolema kuuluu asiaan, useimmiten se on koko asia, mutta ei aina. Ja sekin on ookoo, se on hyväkin.

Se elefantti liittyy kai osiltaan siihen eloonjääneen syyllisyyteen, joka vieläkin jossain määrin painaa. Pitäisi kertoa kuolemasta, koska se on iso asia ja sen kertomatta jättäminen tuntuu kuin pettäisin Peetun, kuin en haluaisi kertoa sitä, ettei hän ole enää täällä. Samaan liittyy varmasti se, että olen alkanut pelkäämään yksinollessani ja silloin, kun muut ovat jo nukkumassa. Pelkään, että Peetu yhtäkkiä tulee kummittelemaan. Toisaalta se on ihan pöhköä, sillä enhän minä muuta haluaisikaan kuin nähdä Peetun vaikka sitten aaveena.

Makaan illalla sängyssä, josta näen avaran tilan toiselle puolelle yläkertaa, Seelan huoneen ikkunasta ulos asti. Mietin mielessäni kaikenmoisia kauhuleffaskenaarioita; miten Seelan ovi paukahtaa kiinni ja lukkoon, miten Peetu palaa tekemään pahaa Seelalle. Mielessäni hän on katkera siitä, että me elämme ja Seela elää meidän kanssamme. Olisi taas helppoa kun voisi uskoa taivaaseen ja ikuiseen rauhaan, siihen että edesmenneet katselevat meitä ja toivovat meille hyvää.

Mutta ei kaksivuotias toivonut muille hyvää, kaksivuotias toivoi itselleen hyvää. Hauskaa, rakkautta, keksejä ja loputtomasti Kaapoa telkkarista. Siksi on vaikea ajatella hänen seuraavan meitä, yhtä vaikea kuin uskoa ettei hän meitä enää näe eikä mitään muutakaan. Se ajatus kääntyy vääjäämättä siihen, että jos Peetu näkee, hän on varmasti katkera ja haluaa meille pahaa. Toivottavasti se joskus helpottaa ja uskon, että hän ei ole missään, ei varsinkaan pahantahtoisena.

Lapsen kuolema opettaa ihmiselle paljon. Ei Peetu sitä varten kuollut, en usko sitä hetkeäkään. Ei syntynyt eikä kuollut opettaakseen meille jonkin läksyn. Hän syntyi, koska niin sattui käymään ja kuoli, koska hänen suolensa kiertyi. Ei siksi, että joku olisi määrännyt hänen päiviensä olleen luetut, vaan koska suoleen oli jäänyt se divertikkeli.

Mutta opettavainen retki se on ollut, olen oppinut paljon läheisistäni, niistä ihmisistä jotka kannattaa pitää lähellä ja niistä, joiden voi antaa mennä menojaan. Olen oppinut itsestäni, eikä se oppitunti ole varmaan ikinä valmis. Nyt alan oppia sen, että Peetu on yhä muutakin kuin kuollut lapseni. Hän on aina esikoiseni. Hän on muisto, mutta ei pelkästään muisto kuolleesta pikkupojasta, vaan myös elävästä. Leikkimässä, kokeilemassa, kiukuttelemassa. Ja toisinaan on ihan hyvä antaa hänen olla vain se pikkupoika, vaikka sitten puoli tuntia kampaajan tuolissa. Alan oppia, että sen syyllisyyden voi jättää omaan arvoonsa. Menee vielä epäilemättä tovi jos toinenkin, ennen kuin tunnen sen ja uskon sen, mutta nyt alan pikkuhiljaa oppia sen.