torstai 21. heinäkuuta 2016

Pikkuautojen kolinaa

Tänä aamuna Seela heräsi oman aikataulunsa mukaan puoli yhdeksän jälkeen. Nostin hänet lattialle sänkymme viereen ja annoin laatikollisen pikkuautoja viereensä. Hän pitää jo niistä. Olen ehkä osittain yrittänytkin tyrkyttää niitä hänelle, ihan kuin se toisi palan Peetua takaisin kun minulla on autotyttö, kun saan leikkiä autoilla taas. Aika näyttää onko hän kuitenkin enemmän prinsessatyyppi, siihenkin olen henkisesti varautunut. Juuri nyt Seela kuitenkin tykkää järjestellä autoja. Eilisiltana leikki vaikka miten pitkään itsekseen niillä, nosteli laatikosta lattialle, takaisin toiseen laatikkoon, taas lattialle. Niin Peetukin teki.

Joka tapauksessa, ummistin silmäni vielä hetkeksi hakien aamuenergiaa. Annoin hetkeksi itselleni luvan kuvitella, että autojen kolina sängyn vieressä on Peetun tekosia. Että kun avaan silmäni, siinä on Peetu sellaisena kuin hänet parhaiten muistan. Pellavapäisenä, ruskeat silmät vakavina järjestelemässä autoja jonoon, riviin, ympyrään. Kun Seela syntyi ja Peetu tuli meitä sairaalaan katsomaan, annoimme hänelle sikahienon autonkuljetusauton ja sanoimme, että vauva toi sen. Ne kuljetettavat autot, sininen, punainen, vihreä ja harmaa piti aina asettaa kyytiin tietyssä järjestyksessä. Minua harmittaa kamalasti etten enää muista mikä se järjestys oli.

Kuuntelin kolinaa, kuvittelin sen olevan Peetu ja tunnustelin varovasti tuntojani. Tuntui lämpimältä, valtavan tutulta ja lohdulliselta. Ennen kuin avasin silmäni, palautin itseni todellisuuteen. Muistutin itseäni, että siinä on Seela, samanlaiset ruskeat silmät, mutta erilaiset kuitenkin. Sama keskittynyt ilme, mutta omanlaisensa. Vihlaisi, jysäytti mahanpohjasta. Se ei ollut Peetu, Peetu ei enää koskaan järjestele autojaan. Aukaisin silmäni ja katselin touhukasta niskaa, tummempaa tukkaa, yhtä rakasta silti.

Elämä on kai tavallaan vienyt jo mennessään. Arkiset murheet, samat ilon ja kiukun aiheet kuin ennenkin. Peetuajatuksia tulee harvemmin, se on kai pakko myöntää ääneen, mutta ne ovat intensiivisempiä ja tunneskaalaltaan selkeämmin keskenään erilaisia kuin ennen. Illalla viimeiseksi katsoin telkkarista jotain poliisiohjelmaa. Menivät tutkimaan puukotusta, joka haastatellun poliisin mukaan muuttui kesken keikan henkirikokseksi, kun uhri menehtyi. Ruudulla näytettiin, kun ensihoitajat kävelivät laukkuineen ambulanssiin ja lähtivät paikalta ilman pillejä ja valoja. Siitä tuli hirveä olo. Meillekin tuli ambulansseja pillit päällä, käsittääkseni neljä. Ilman pillejä poistuivat. Ajatusmylly käynnistyi. Ensihoitajien hahmot, joulukuusi, ämpäri sohvan vieressä, vieraita ja pelottavia tavaroita lattialla, joulupalloja siellä täällä roikkumassa, peitelty ruumis. Se olo, se kaaosmainen tunne, kun odotin miten kehoni reagoi, miten läheiset reagoivat. Missä Seela, mitä nyt tapahtuu, miten tästä selviää.

Tunteet tulevat vahvoina muistikuvina. Helpottuvat kyllä aika nopeastikin, olin unessa vartin kuluessa siitä kun suljin telkkarin. Hyvät ajatukset ovat hyviä, niihin ei enää joka kerta liity sitä vihlaisua. Muistot, naurahdukset, helihotterit ja muut Peetun sanat, pohdinnat siitä mitä Peetu leikkisi Seelan kanssa. Onneksi ne ovat olemassa! Sillä kestää ne kamalat mielikuvat ja tunnemuistot.

On siellä edelleen tavaraa tuloillaan, tuolla alitajunnan komeroissa. En muista ambulanssimatkasta mitään. Se oli hirveä asia tajuta. En ikinä menetä muistiani, en edes niinä vuosina, kun lauantaisin piti juoda vähintään pullollinen viiniä ennen siirtymistä baariin. Välillä toivoin, että olisin menettänyt, mutta kaikki oli kirkkaana mielessä puoliltapäivin herätessä. Mutta ambulanssimatka Peetun ja Jussin kanssa, viimeinen matka Peetun vieressä, siitä en muista mitään. Eipä siinä varmaan ole muistamistakaan, ja uskon senkin vähän palautuvan vuosien varrella. On vain pelottavaa ja kiehtovaakin jälkikäteen huomata, miten mieli on suojellut minua tuona päivänä vaikka uskoinkin koko ajan olevani täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Joskus pitäisi varmaan pohtia tarkemmin niitä viimeisiä päiviä, mietin jopa niistä kirjoittamista yksityiskohtaisemmin. Niistä on kuitenkin muistikuvia paljonkin. Edellispäivänä kävin Seelan kanssa Peetun haudalla ja yhtäkkiä huomasin juttelevani Peetulle. Sanoin, että minulla on ikävä. Pyysin anteeksi, etten vienyt häntä lääkäriin. Tuntui että sen ääneen sanominen vieritti vastuun taas minulle, syyllisyys kävi raapaisemassa sydäntä terävillä kynsillään. Olisihan minun pitänyt tietää. Loppuuko tuo syyllisyys koskaan, epäilen. Mutta se on menettänyt jo tehoaan niistä ensiviikoista. Jo seitsemässä kuukaudessa on tapahtunut jotain, se pahin terä on kai jo tylsistynyt. Kyllä tylsäkin terä tekee pahaa jälkeä, ei sillä, mutta on lohdullista huomata että aika on ystävä. On se vihollinenkin, se kuljettaa minua vääjäämättä kauemmas Peetusta ja siitä kun ne autot kolisivat Peetun käsissä. Mutta ei sitä vastaan taistellakaan voi.

Ja ne ajatukset tulevat ja menevät, omaa tahtiaan. Välillä tunnustelen niitä kurjimpia, kokeilen sormenpäällä miten teräviä ovat. Aika teräviä. Mutta ainakaan ne eivät ole senhetkistä todellisuutta, vain ajatuksia. Muistot sairaalasta, kaoottisesta kodista, niistä ensimmäisistä hirveistä päivistä; minä en enää elä niitä, ne ovat historiaa. Ne muistot ja ajatukset sen sijaan ovat nykypäivää ja tulevaisuuttani, sitä ei voi kiistää. Mutta niiden kanssa selviää, olen jo oppinut. Nyt koettelen rajojani antamalla itseni välillä leikitellä todellisuuden rajamailla, siellä todella harmaalla alueella. Jos se tuo edes hetkeksi lämpimän olon ja lohdun ennen sitä väistämätöntä vihlaisua, niin antaa sitten Peetun leikkiä autoilla hetken aikaa sillä välin, kun pidän silmiäni kiinni vielä hetken.


6 kommenttia:

  1. 4,5 vuotta taistelin sen "entä jos" ajatuksen kanssa. Syyllistin itseäni, etten osannut vaatia riittäviä tutkimuksia kuumeinfektion selvittämiseksi. Juttelu hoitavan lääkärin kanssa ei poistanut omaa syyllisyyttäni eikä ruumiin avauspöytäkirja. Ei se, että puoliso sanoi, että teimme kaikkemme. Vasta oma ymmärrys ja asian perinpohjainen käsittely, järjellä ajattelu toi itselleni rauhan viime syksynä. Ja siihen hetkeen, kun päätin armahtaa itseni ja päästää irti syytöksistä, koen suruprosessini päättyneen. Koska ne ajatukset vaivasivat niin pitkään. Ja samalla ikään kuin yritin saada D:a takaisin. Sillä hetkellä päätin antaa lapseni kuolemalle kokonaan, annan hänen oikeasti levätä rauhassa ja anna itselleni rauhan. Ja sen jälkeen olen alkanut olla sinut tämän tapahtuneen kanssa. Mutta se vei aikaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mullekaan ole auttanut se, että kaikki lääkäreistä asti, ovat sanoneet etten olisi voinut tehdä mitään. Läheisetkin, ystävät ja oma mies. Ei se auta. Siitä voi vain itse vapauttaa itsensä. Luulin että olin sen jo tehnyt, mutta näemmä en aivan kokonaan. Hirveän kauniisti ja viiltävästi sanottu tuo, että antaa lapsensa kuolemalle kokonaan. Niin se varmasti on, siihen menee aikaa ja se on tehtävä. Kiitos kun puit sen sanoiksi.

      Poista
  2. En osaa kommentoida vieläkään kunnolla, mutta olette ajatuksissa kovasti. Peetusta on kirjoitustesi kautta tullut valtavan merkityksekäs ja rakas monelle - saakohan näin sanoa? Toivottavasti syyllisyydentuntosi vielä hellittää joskus otettaan. Olet Peetun ja Seelan äiti, ihan paras äiti, vaikka täysin odottamaton ja kaikin puolin epäreilu menetys perhettänne on koskettanut. Toivon, että voisin jollain tavalla lohduttaa, mutta enhän minä tunne teitä. Toivon samalla, että en koskaan törmäisi sinuun missään kadunkulmassa, sillä todennäköisesti en pystyisi pidättämään itkuani ja olemaan halaamatta. Ja sekö vasta tungettelevaa olisikin.

    Mutta upean pienen pojan ja yhtä upean pienen tytön upea äiti olet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai saa sanoa, tuo on juuri se asia mitä en tarpeeksi voi kuulla; että Peetua ajatellaan paljon laajemmin kuin tajuammekaan. Lohdutit jo kirjoittamalla, äläkä missään nimessä ole tervehtimättä (ja itkemättä) jos joskus tavataan. Olisi hienoa, jos joku tunnistaisi minut Peetun äidiksi! Kiitos kun kirjoitit.

      Poista
  3. Löysin tämä blogin eilen ja olen vaan itkenyt lukiessani kirjoituksiasi.

    En teitä tunne, mutta teksti koskettaa kovasti ja se miten ihanasti Peetusta kirjoitat 💕 Itselläni on reilu 2.5v poika ja 7kk tyttö ja väkisin heitäkin mietin lukiessani Peetusta.

    Olen todella pahoillani mitä olette joutuneet kokemaan ❤ Eihän tälläiseen oikeita sanoja löydä, mutta haluan välittää osanottoni ja hurjan paljon halauksia 💕 Ja Peetun ihana muisto säilyy sydämmissänne aina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä onkin sitten ihan samanlainen ikäero lapsilla kuin meilläkin oli ja vielä isoveli ja pikkusisko. 💕 En ole ennen tajunnutkaan miten paljon vastaavia sisaruspareja kaveripiiristä löytyy, nyt ne kaikki oikein hyppivät silmille. Kiitos kun luit ja pidät Peetun sydämessäsi.

      Poista