En itsekään, minä varsinkaan, tiedä milloin suru astuu masennuksen alueelle. Juuri tällä hetkellä koen voivani hyvin, siihen nähden mitä puoli vuotta sitten tapahtui. Koen surevani vihdoin oikein. Itkeskelen, mutta myös naureskelen. Muistelen Peetua, ahdistun viimeisestä vuorokaudesta. Iloitsen asioista, jotka ovat elämässäni nyt ja odotan tapahtumia. Välillä tuntuu silti, että päivät ovat hirveän pitkiä, että odotan vain sitä hetkeä kun Seela nukahtaa ja saan itse levätä. Mutta onko se masennusta? Vai onko se vain pikkulapsen äidin perusolotila? Muistelen että samanlaista oli Peetunkin kanssa, ja varsinkin Peetun ja Seelan; sellaista se arki nyt vain on. Siksi en osaa ainakaan vielä diagnosoida itselläni masennusta, koen vain eläväni arkea ja surevani kuollutta lastani, ihan menestyksekkäästi.
Eihän kukaan toki tiedä, koska surun pitäisi olla "tehty", koska liikutaan sillä harmaalla alueella enemmän kroonistuneeseen suuntaan. Suru usein muuttuu masennukseksi, mutta milloin? Eikö puoli vuotta ole vielä ihan normaali suruaika tällaisessa? Varsinkin ottaen huomioon, että osaan myös nauttia ja iloita, siinä missä puhua Peetusta ja ottaa hänen kuolemansa hiljalleen osaksi arkea. Tarkkailen itseäni tietenkin, mutta hyvä että niin tekevät muutkin, itsehän sitä usein kai viimeisenä tajuaa liikkuvansa turhan synkissä vesissä ja muut huomaavat merkit jo aiemmin. Nyt minusta tuntuu, että tunnen tätä läpi. Tähän mennessä olen ajatellut ja järkeistänyt paljon, tuntenut vähemmän. Hetkiä on harvemmin kuin aluksi, totta kai, mutta ne ovat puhtaampaa surua.
Kuten se tunne, joka hyökyi yli kun Stig lauloi radiossa tuhannetta kertaa, että "mun sydämeni lyö". Ei mitenkään maatajärisyttävä lausahdus, mutta jysähti. Peetun sydän ei lyö. Se sydän sammui sohvallemme harmaana joulukuun aamuna. Se sydän, jonka jumputuksen kuulin raskausaikana monta kertaa ja aina se toi vedet silmiin. Varsinkin se ensimmäinen kerta jalat levällään ensimmäisessä ultrassa, kylmässä kelmeässä vastaanottohuoneessa. Lääkärisetä antoi paperin, jotta sain pyyhittyä silmäni. Meistä oli tulossa vanhemmat! Kun odotin Seelaa, hommasin kotidopplerin. Sillä kuunneltiin porukalla vauvan sydäntä, mutta myös Peetun. Ihania hetkiä, kun kaikki pötkötimme sängyllä hassuttelemassa ja keksittiin kaivaa doppler esiin. Peetusta se oli hirveän hassua, kun luureista kuului pumpum. Se pumpum ei kuulu enää, niin vahvasti kuin vuosi sitten jyskyttikin.
Kuulin jostain joskus ajatuksen siitä (kertokaa ihmeessä, jos tiedätte mistä), että ihminen oikeastaan kuolee kahdesti. Ensimmäisen kerran silloin, kun se sydän lakkaa lyömästä ja toisen kerran silloin, kun joku jossain lausuu hänen nimensä viimeisen kerran. Toivottavasti Peetu elää jälkimmäisellä tavalla vielä vuosikymmeniä. Uskon, että niin on.
Mistä tuli mieleen kivi, sen pysyvä olemus ja Peetun hauta. Kukkapenkintapainen on ympäröity kivillä. Mietin että keräisin pappan mökkirannasta, Peetulle niin rakkaasta, kiviä haudalle. Mökiltä löytyikin laatikollinen Peetun itse hartaudella valikoimia kiviä. Miten kaunis ajatus, mutta pohjattoman hirveä. Niiden kivien olisi pitänyt pölyttyä siellä autotallissa, niin että vuosien kuluttua oltaisi ihmetelty mikä niidenkin pointti oli. Nyt ne ovat Peetun haudalla. Ja niissä lukee toivotuksia. "Äidillä on ikävä", "papalta". Jos käytte siellä ja teillä sattuu olemaan tussi mukana, kirjoittakaa omanne. Siitäkin me näemme, kuinka moni Peetua muistaa. Antakaa hänen yhä kulkea mukananne, antakaa meidän uskoa ettei hän kuole toistamiseen vielä pitkään pitkään aikaan.
Minulla eka vuosi meni jotenkin melkoisessa sumussa, toisen vuoden aikana käsittelin asioita enemmän ja esim. joulu oli toisella kerralla pahempi kuin ensiäisellä kerralla. Sanotaan, että prosessi lapsen kuoleman jälkeen kestää 3-5 vuotta ja itselläni se kallistui sinne viiteen vuoteen, niin kuin olen kertonut. Tietenkään aktiivista suremista ei ollut viittä vuotta, matkan varrelle mahtui monenlaista. Nyt olen hyvin ylpeä itsestäni, olen käynyt niin rankan prosessin läpi ja tänään kykenen normaaliin elämään ja olemaan aidosti onnellinenkin. Toisaalta myös ajattelen, että lapseni ansaitsee surutyön, hänen vajaa kolmevuotias elämänsä oli todella merkityksellinen ja ainutlaatuinen. Varmasti Peetun nimen kuuleminen ja hänen muisteleminen vähenevät ajan myötä, mutta älä pelkää, hänen nimensä tullaan kuulemaan niin kauan kuin sinä elät. Haikea ikävä kalvaa tänään, kun vietimme kuopuksen 2v synttäreitä. Osa vieraista tuli haudan kautta. D:n nimi kuului toisten suusta. D:n synttäreitä vietämme edelleen, hän täyttäisi jo 8. Muistelemme sitä, kuinka meistä tuli vanhempia juuri hänen kauttaan. Ole rauhassa surusi kanssa, huomaat joku päivä ettei se jää asumaan, niinkuin Vartiaisen kappaleessa sanotaan. Voimia <3
VastaaPoistaTavallaan on lohdullista kuulla tuo, ehkä mullakin se asioiden "käsittely" on vasta tulossa. Yritän tehdä sitä väkisin, väkisin Tuntea sitä riipivääkin surua silloin kun se muuten pysyttelee taka-alalla, mutta eihän se tietenkään onnistu. On todella lohdullista ja rohkaisevaa kuulla sinun sanovan juuri tuon, että kykenet normaaliin elämään, olemaan oikeasti onnellinen. Ja nimenomaan poikamme ansaitsevat sen kaiken, sekä tämän surun että sen onnellisuutemme. Kiitos kun kirjoitit.
PoistaOlen pyörinyt kovin samanlaisten ajatusten kanssa. Ajan kuluminen luo jonkin kummallisen verhon kuoleman eteen - enää ei osaa sanoa, mikä on surua ja mikä jotain muuta. Mikä on normaalia lapsen kuoleman jälkeen? En todellakaan enää tiedä. Olen itselleni asettanut vuoden jonkinlaiseksi virstanpylvääksi, suruvuosi - kuten puhutaankin. Jos vielä vuosipäivien jälkeen olen samassa mielenmaisemassa kuin ensimmäisenä vuonna, on aika tehdä jotain. En tiedä, onko ajatuksessani mitään järkeä - ehkä se on vain lupa itselle olla vaillinainen vielä pitkään. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että vielä on todella sallittua olla siellä harmaalla alueella haparoimassa eteenpäin, puoli vuotta on tällä matkalla lyhyt aika.
VastaaPoistaJa Peetu, hän elää kyllä vielä pitkään - jopa minunkin ajatuksissani ja unissani, hieno pieni poika! <3
Tuota vuotta mäkin olen pitänyt jonkinlaisena rajapyykkinä. Emme ehkä voi olettaa, että päivän numero 366 kohdalla olisi automaattisesti helpompaa, varmaan silloin on osiltaan vielä kamalampaa. Mutta jos ensi kevät on yhtä paha kuin tämä, niin luvataan toisillemme hakea apua, jooko? Kiitos kun ajattelet meitä ja Peetua, niin mäkin teitä ja Rasmusta yhä vaan. ♥
PoistaKyllä, luvataan! Ja luvataan, että hoidetaan apua vaikka väkisin, jos tilanne siltä vaikuttaa. Mutta mennään vielä tämä vuosi loppuun näin hieman hoiperellen, uuden elämän askeleita opetellen.
Poista"Some day soon, perhaps in forty years, there will be no one alive who has ever known me. That's when I will be truly dead - when I exist in no one's memory. I thought a lot about how someone very old is the last living individual to have known some person or cluster of people. When that person dies, the whole cluster dies,too, vanishes from the living memory. I wonder who that person will be for me. Whose death will make me truly dead?” ― Irvin D. Yalom, Love's Executioner and Other Tales of Psychotherapy
VastaaPoistaKiitos tästä lainauksesta, mielenkiintoinen ja kaunis ajatus vaikkakin surullinen.
Poista