Peetun viimeinen päivä

Tämä on etsinyt ulospääsyään jo jonkin aikaa, tavallaan kai ihan ensi päivistä asti. Luulin käsitelleeni asian, kun kirjoitin viimeisistä ja ensimmäisistä hetkistä, mutta ei se tainnut mennä niin yksinkertaisesti. Ei se taida tälläkään mennä, jos koskaan. Huomaan kuitenkin, että olen kiihtyvällä tahdilla pyöritellyt päässäni, vuoroin vältellytkin, ajatuksia Peetun sairastamispäivästä. Syyllisyys on taas noussut pintaan, ei niin vaativasti ja jyskyttävästi kuin ensimmäisinä viikkoina, mutta kuitenkin niin ettei sitä voi jättää huomiotta. Peetun sairastamispäivä oli kuitenkin osa elämäni hirveimmän ajan kavalkadia, siitä se kaikki alkoi.

Kun tuolloin joulukuisena tiistaina menimme nukkumaan, loppui elämä sellaisena kuin sen tunsimme. Se oli lopun alkua, Peetun elämän lopun. Kahdelta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä heräsin siihen, kun Peetu itki. Menin hänen huoneeseensa ja hän sanoi, että masu on pipi. Kävi pissalla, silitin masua ja kysyin tuleeko kakka. Ei kuulemma ollut tulossa. Itku ei laantunut, hetkessä se yltyi niin kovin että kannoin Peetun olohuoneeseen ja koitin antaa särkylääkettä. Hän piti lääkkeestä, välillä pyysi sitä vaikkei mikään ollut kipeä, se vain oli "namia herkkua". Mutta tuona yönä edes herkkulääke ei uponnut, poika vain itki.

Soitin lastenpolille, pelkäsin umpisuolentulehdusta. Hoitaja kuunteli Peetun itkua, lapsi mönki sohvalla syliini ja itku vaimeni. Hoitaja sanoi, ettei hätää ole jos kipu helpottaa hetkeksikin. Kuulemma norovirus aiheuttaa pahojakin kramppeja ja sitä oli paljon liikkeellä. Pari tuntia kului, itkua tuli ja meni. En unohda miten Peetu katsoi minua silmiin ja huusi "masu pipi, aaa!". Lohduttelin ja silittelin, mutta en pelännyt.

Tai pelkäsin tietenkin, koska niin kauan kuin muistan olen kärsinyt oksennuskammosta. Se on vienyt monesta asiasta hohdon, usein olen joutunut miettimään suunnitelmia sen kannalta. Yhteisiä bussikuljetuksia juhlissa, jokaista lentokoneessa istumista (lentopelon ohella on oikein virkistävää stressata sitä voiko vieruskaveri pahoin), huvipuistot kammottavat, en voi huolehtia humalaisista ystävistäni heidän oksentaessaan. Mietin jopa sitä, voinko koskaan oikeasti yrittää saada lapsia. Peetun synnyttyä pelko vain kasvoi. Puklailemisiin totuin, ennen sekin kauhistutti. Mutta vatsatauti, sitä mietin illat pitkät, varsinkin epidemia-aikoina. Kun se lopulta tuli Peetun ollessa melkein kaksi, se oli oikeastaan helpotus. Pystyin huolehtimaan lapsesta, se ei ollut niin kamalaa kuin olin luullut. Edes oma vatsatautini. Luulin, että fobia on voitettu, mutta syksyn mittaan huomasin uudelleen käyttäväni suhteettoman paljon energiaa niinkin normaalin asian murehtimiseen ennakolta. Kun "noro" sitten alkoi, keskityin omaan pelkooni enemmän kuin kärsivään lapseeni. Siitä tunnen valtavaa syyllisyyttä. Jos minulla ei olisi tuota viheliäistä pelkoa, olisinko huomannut ettei kaikki ole hyvin? Kuoliko Peetu minun fobiani takia?

Peetu alkoi oksentaa kuuden maissa aamulla. Kauniisti pönttöön ja ämpäriin. Siitä ehdin hetken tuntea helpotusta, olin valloittanut yhden osion kammostani. Tunnustelin omaa oloani, koska huono olo iskisi minuun. Murehdin joulua, pohdin miten Seelan mahtaa käydä. Ihmettelin, miksei se jo lakkaa, mutta totesin itsekseni että pääsimme keväällä helpolla, vain parin tunnin sessiolla ja tällainen kellon ympäri jatkuva on aivan normaalia sekin. Soitin uudelleen polille, kun oksentaminen alkoi. Kaikki kuulemma hyvin, norolta vaikuttaa. Nesteytä ja tarkkaile. Sanoin, että poika on hikisennihkeän kalpea eikä kipu hellitä. Olimme kuulemma tervetulleet näytille, jos vointi epäilytti, mutta kaikki kuulemma viittasi peruspöpöön. "Jos hän on edelleen hikisennihkeänkalpea, voitte tulla näytille." Se hoitaja sanoi nuo sanat, vaikka olen toivonut ja yrittänyt muistaa väärin. Miksen minä mennyt, miksi yritin niin kovin päästä oman kammoni herraksi, etten lähtenyt? On eri asia, olisiko jotain tehty tai edes voitu tehdä. Se olisi erilainen syyllisyys, nyt olen jumissa oman toimintani kanssa. Vieras ihminen, ratkaisut tehnyt hoitohenkilöstö olisi ehkä vaikeampi armahtaa, ehkä helpompi, sitä en saa koskaan tietää.

Päivä meni oksennellessa ja murehtien noroa. Peetu ei syönyt, pillimehu kyllä upposi. Kipu hellitti, joten en edes muista miettineeni polille lähtemistä. Kysyin monesti onko masu pipi, ei kuulemma ollut. Kerran hän kiitti, kun pidin sankoa edessään. Voipuneella äänellä lausui "kiitos" ja vaipui takaisin makuulleen. Parinkymmenen minuutin välein vääntelehti, oli levoton. Edellisenä päivänä olimme vuokranneet kirjastosta Timppa-videon, uuden suosikin. Joka kerta havahtuessaan Peetu vaati "Timppa päälle", muttei jaksanut katsoa sitä hetkeäkään. Horrostimme yhdessä sängyssä.

Hän oksenteli vaikeasti, mitään ei juuri tullut ulos. Tuputin juotavaa, että oksentaminen olisi helpompaa. Päärynäpillimehu tuoksui ulostullessaan. Muistan, miten tivasin "tuleeko vielä, sano nyt, tuleeko vielä". Se sattuu pahasti, pahemmin kuin uusi leikkipuisto tai ehkä edes se, miten Peetun jälkeen syntyneet kaverit menevät iällisesti hänestä ohi. Se, että minä tiuskin pojalleni hänen ollessaan huonossa kunnossa, hänen elämänsä viimeisenä päivänä.

Illalla Peetu oli pitkään oksentamatta, yöllä tuli muutama hajayrjö. Kävi potallakin vielä reippasti kuuden aikaan, vaikkei sinne juuri mitään tullut. Ihmettelin kylmiä käsiä ja sinertäviä huulia, ajattelin sen johtuvan juomastaan rypälemehusta. Sitten se jo melkein oli ohi, kuolinkamppailu. Hiljaa sohvalla, kuiskaten "äiti". Sattuu.

Nämä olivat juuri tuosta kivusta johtuen niitä ajatuksia, jotka oli saatava ulos. Tuo hiljaa lausuttu "kiitos", miten tiuskin Peetulle, miten hän ei jaksanut paljon muuta, mutta Seelalle hymyili sanoen "moi Seela". Siksi kirjoitin tämän, jos se auttaisi. Tuskin, mutta onpahan koitettu. Syyllisyys hellittää vielä, mutta noista pirullisista ja märkivistä muistoista en pääse eroon, en vielä vuosiin. Kipeitä asioita, tavallaan kipeämpiä kuin se kuollut lapseni olohuoneen lattialla. Silloin keskiviikkona olisin vielä voinut tehdä jotain, silloin Peetu oli vielä täällä, silloin saatoin vielä suukottaa lämmintä otsaa.

Tiedän, että tämä kirjoitus on tuskallinen lukea, se oli sitä myös kirjoittaa. Mutta se oli kirjoitettava. Ja vaikka minusta ei nyt muutamaan päivään tai edes viikkoon kuuluisi mitään tänne, niin ei tarvitse olla huolissaan. Tämän kirjoittaminen oli puolen tunnin terapiasessio, niiden julmimpien ajatusten työstämistä. Jokaikinen kerta kun palaan lukemaan tämän tekstin, on sitä samaa työstämistä. Sitä tämä vielä on, vaikka välissä olisi normaalimpia oloja ja viikkoja, juhliakin. Mutta kyllä se helpottaa, Peetu sen minulle kertoi ja häntä minä uskon.

P.S. Huomasittehan, että tämä päivä oli kahden kirjoituksen päivä? Tarkoitukseni ei ollut julkaista kuin yksi, tuo edeltävä "Yksin yhdessä". Tämä teksti vain vyöryi ulos ja pakotti painamaan julkaisunappia samana päivänä.