Yhdessä yksin

Viime viikko meni varovaisen normaalisti. Seela oli perjantaina ensimmäistä kertaa yökylässä, se jännitti. Kiukuttelin, puuhasin ja suunnittelin. Stressasin sekä Seelan yövierailua että perjantaina kotonamme järjestettyjä ystäväni yllätysjuhlia. Odotin perjantaita kauhulla ja innolla, sairastin vaihteen vuoksi ms-tautia. Kaikki meni hyvin. Seela ei saanut hepulia keskellä yötä, vaan nukkui ja naureskeli mummon ja pappan kanssa tyytyväisenä. Juhlat olivat huikea menestys, ihania ystäviä joiden kanssa itkettiin ja naurettiin, muisteltiin Peetua ja kaikkea ihan muuta.

Koko viikon Peetu oli mielessä, totta kai, koko ajanhan hän on. Mutta siellä taustalla, vähän samalla tavalla kuin muuttotohinan aikaan. Kun juhlat oli juhlittu ja palattiin normaalirytmiin, Peetu tuli etualalle. Ikävä riuhtoo ja ravistelee. Se on sekä sellaista voimakkaampana taustalla olevaa, tylppää jomotusta, että välillä ilkeämmin vihlaiseva isku.

Jussilla on ollut omien leprojensa kanssa vaikeampi viikko kokonaisuutenaan, eikä se tunnu vieläkään helpottaneen. Tunnen oloni voimattomaksi kun en tiedä miten lohduttaisin tai auttaisin. Toisaalta koitan olla itselleni armollinen; juuri nyt minunkaan ei tarvitse olla vahva ja kannatella häntä omien voimieni äärirajoilla. En voisi kuvitella miten vaikeaa olisi surra ihmisen kanssa, joka ei yhtä aktiivisesti hakisi apua kuin minä, yrittäisi yhtä tarkasti ja avoimesti puhua tästä, miettiä miksi mikäkin tuntuu pahalta, miten olemme selvinneet tähän asti ja miten tästä eteenpäin. Olisi hirveää, jos Jussi ei yrittäisi päästä tämän läpi, vaan unohtaa tämän. Vaikka suremme samaa lasta ja suurpiirteittäin samalla tavalla avoimesti, on tämä toki ihan eri prosessi molemmilla. Toisella on enemmän vihaa, toisella syyllisyyttä. Toisella on mieli pitempään musta, toisella saattaa tulla vuosien kuluttua takapakki. Olen silti tyytyväinen ja onnekas, että saan olla oma itseni nytkin, uskallan näyttää tunteeni juuri sellaisina kuin ne tulevat ja kertoa ne tyhmimmät ja rumimmatkin ajatukset.

Samalla tavalla sitä iloitsee niistä ystävistä ja läheisistä, joiden kanssa voi olla oma itsensä. Niin kuin saadessaan hirveän itkukohtauksen baarissa, kun coverbändi laulaa Sannin sanoin että "mulla on ikävä sua vielä kakstuhattakahdeksankyt luvulla". Painaa päänsä käsiinsä, ja tuntee neljän ystävän ryhmähalauksen. Vilkaisee vieressä samalla tavalla itkevää miestään ja alkaa hysteerisesti nauraa hänen kanssaan kuin merkistä. Oli ihan mahtava ilta joo, mutta ehkä en taas hetkeen kaipaa alkoholin mukanaan tuomia täysin ennakoimattomia mielialanvaihteluita.

Se on tämä vuodenaika, tämäkin. Vuosi sitten elin ehkä elämäni onnellisimpia viikkoja. Seela saattoi syntyä koska vain. Oli kesä, Peetun kanssa oli hurjan kivaa. Oli Zoolandiaa, retkiä, lapsen riemua pienistä asioista. Nyt ei ole. Nyt on Seela, mutta muuten surkeaa. Facebookit ja Instagramit pursuavat perheiden kesäretkiä, pitäisi ehkä pysyä sieltä pois hetki. Ei muiden onni ole meiltä pois, enkä ihan käsi sydämellä ole kenellekään katkera tai kateellinen. En haluaisi kenenkään muun äijää viereeni kuorsaamaan, en kenenkään muun muksuja sotkemaan ja riehumaan. Mutta Peetun haluaisin, Peetua kaipaan ihan järjettömästi, fyysisesti, tuskaisesti. Vaikka se perheonni ja lomaidylli vihloo, en vieläkään jaksa myöskään kuunnella valitusta lasten kanssa elämisen rankkuudesta, varsinkaan suoraan minulle vuodatettuja valitusvirsiä. On ookoo mainita että on rankkaa - onhan se, muistan sen. Ymmärrän, mutten voi kokea empatiaa enkä osaa sanoa mitään. Antaisin mitä vain, että saisin sen takaisin, että pääsisin taas valittamaan samoista asioista. Mutta sitä ei saa.

Surun maininki on siis taas noussut meidän kodissa. Se laskee aikanaan, yhtäkkiä sen huomaakin hellittäneen otettaan. Se on kuin ylilentävän lentokoneen jylinä; se voimistuu ja voimistuu, huumaa korvia ja täristää maata, ja yhtäkkiä onkin jo mennyt. Silti sen ylilentäneen koneen jyryn kuulee kauan, sitten siihen sekoittuukin jo seuraava tulossa oleva, nouseva jyrinä. Yhdessä täällä seisomme katsellen taivaalle ja miettien, mitenkä monta konetta sieltä vielä on tulossa. Yhdessä teidän kanssanne, toistemme kanssa, ja silti ihan harvinaisen yksin.