perjantai 29. tammikuuta 2016

Perunan keittelyä

Niin se taas on yksi viikko mennyt, tätä uutta elämää on takana jo kuusi viikkoa. Tai vasta, miten sen ottaa. Hetkittäin elämä on ihan normaalia, hetkittäin suru ja ikävät vyöryvät päälle valtavalla voimalla. Ollaan saatu taas katsottua telkkariakin, ensimmäiset viikot se vain oli auki taustalla tuomassa ääntä tähän hiljaisuuteen (jota tosin enenevässä määrin rikkoo pikkusiskon juttelu). Hyvään sarjaan tai leffaan pystyy keskittymään, mutta lopputekstejä seuraava surukuoppa on syvä ja aina yhtä yllättävä.

Mutta joinain hetkinä suru on vain kohdattava, sitä ei voi sanoittaa pois tai uppoutua muuhun, vaikka haluaisikin. Pelkään, että olen jäänyt vain jauhamaan surua teoriatasolla, havainnoiden itseäni jotenkin ulkopuolelta. Olen jo hyväksynyt sen ettei surua, ikävää tai rakkauden määrää mitata kyynelillä, mutta silti olisi terveempi olo jos purskahtelisin holtittomasti itkuun siellä täällä, jatkuvasti. Tämä on yhä siis sitä huoltani surra "oikein", niin ettei kaikki lävähdä päin naamaa pahempana ja mitä merkillisempinä oireina vuosien kuluttua.

Jotenkin uskon siihen ettei sitä vaaraa ole. Mulle tuntuu olevan luontainen tapa surra näkyvästi pienissä erissä yksinäni ja viettää loppuaika miettien tätä prosessia. Vaikkei tässä kuudessa viikossa mistään "edistymisestä" voi puhua, huomaan kuitenkin jo nyt eron olotilassa verrattuna niihin ensimmäisiin päiviin ja jouluun. En muista niistä juuri mitään muuta kuin ne käytännön asiat joita hoidimme ja sen yleisen tunteen kaikessa järkytyksessään, toivottomuudessaan ja pakokauhussaan. Silloin tunnepalettiin kuului vielä syyllisyys ja epätieto siitä, miten näistä ensimmäisistä viikoista voi selvitä järjissään. Nyt on tosiaan enää jäljellä se pohjaton suru ja valtava ikävä. Ja olen melko varma siitä, etten vuosien kuluttua tästäkään ajasta muista juuri muuta kuin tämän yleisen tunteen ja tunnelman.

Uskon senkin, kun vertaiset sanoivat olevansa ihan onnellisia. Varmasti minäkin tulen olemaan. Tajusin siihen liittyen erään asian tässä joku aika sitten; ei minun tarvitsekaan olla yhtä onnellinen kuin olisin ollut Peetun kanssa ja voin silti sanoa olevani onnellinen. Kun tarpeeksi aikaa on kulunut, voin kokea iloa ja se tuntuu aidolta, oikealta ilolta. Siinä hetkessä on turha miettiä olisinko ollut iloisempi, jos Peetu olisi ollut mukana (tottakai olisin); hän ei ole. On tehtävä parhaansa niistä aineksista, mitä on jäljellä. Kun ikävä on tullut osaksi elämää, kun tämä tutustumisvaihe sen kanssa on ohi, opin vielä olemaan onnellinenkin. Luotan siihen.

Mikä se aika sitten on, kuluuko siihen vuosia vai kuukausia, siihen ei liene vastausta kellään. Vertaiset esittivät perunankeittovertauksen: perunaa ei voi keittää viidessä minuutissa, kun sen kypsymiseen menee puoli tuntia. Surua ei voi surra oikotietä pitkin. Se lohduttaa minua miettiessäni surenko oikein; vaikka istuisin tunnista toiseen kuuntelemassa kaikenmoisia itkubiisejä ja katselemassa Peetun kuvia, parkumassa ja voihkimassa, ei suru olisi sen nopeammin hoidettu. Uskon siihen, että jos hyppään rohkeasti surukuoppiin niiden tullessa kohdalle enkä yritä kiertää niitä, suru tulee kyllä hoidetuksi ajallaan. Ja silloin kun en räpiköi siellä surukuopassa, on ihan ookoo näyttää normaalilta ja toimia normaalisti, vaikka sitten katsoa telkkaria.

Ja kuitenkaan mikään ei ole normaalia. Kaikki on kurjempaa ilman Peetua. Hänen kanssaan opimme iloitsemaan pienistä asioista ja näkemään kaikessa jotain hauskaa. Maailmaa katsoi ihan eri tavalla, kun se avautui pikkupojan ihmettelevien silmien välityksellä. Se vaihde jäi päälle; näen yhä eri silmin uutuusvanukkaat kaupan hyllyssä, muistan sen riemun uusista autosukista ja kylpyyn pääsystä, huomaan jokaikisen roska-auton ja lätäkön. Ja ikävöin, ikävöin kaikesta sydämestäni sitä pienen ihmisen iloa ja hämmästystä.


4 kommenttia:

  1. Hei. Vaikka olemme vieraita ihmisiä, haluan kertoa, että Peetu ja teidän koko perhe on sydämmissämme. T. Kalle ja Raisa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, se lämmittää mieltä! Ja teistä oli muutenkin suuren suuri apu, kiitos siitäkin.

      Poista
  2. Olipa ihana teksti. Kun luen näitä, Peetu tuntuu olevan tosi lähellä. <3 Hän on ihana pieni valoisa seuralainen. Lämmin halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti se on niin jatkossakin, siis että vuosienkin kuluttua Peetun saa hetkeksi lähelleen näitä lukemalla. Kiitos halauksesta! :)

      Poista