Taistele tai pakene

Viimekertainen kirjoitus oli sellaista haavan tökkimistä, jonka parantavaan voimaan uskon. Uskon, että kun tarpeeksi monta kertaa jauhan ne kipeimmät ajatukset, ne muuttuvat niin hienojakoisiksi, että valuvat kaikkien muiden ajatusten sekaan eivätkä tykytä päällimmäisinä ja niin hemmetin kipeinä. Mutta mahtaako olla niin? Mahtaako tämä minun suruni helpottaa sen aiemmin kuin niillä, jotka välttelevät kipeitä ajatuksia ja paikkoja, valokuviakin? Kukapa sen tietäisi, ei kukaan. Eräs ystäväni sai kuitenkin minut ajattelemaan asiaa toiselta kannalta kirjoitettuaan stressistä Facebookissa (kiitos siitä hänelle).

Hän lainasi erästä blogia, jossa pohdittiin "taistele tai pakene" -reaktion merkitystä ja toimintaa nykymaailmassa. Blogikirjoitus löytyy klikkaamalla tätä. Pähkinänkuoressa kysymys oli siitä, että reaktion on tarkoitus toimia vain hetken sen akuutin vaaran uhatessa ja sitten väistyä, jotta voi aktivoitua uudelleen kun tarve ilmaantuu. Nykyisin reaktio ei aktivoidu niinkään fyysisestä ja konkreettisesta uhasta kuin ajatuksista. Ihminen kokee järkytyksen tai asiat eivät suju toivotusti. Koska ajatukset aktivoivat tuon reaktion, ihminen luulee pääsevänsä niistä eroon ajattelemalla. Blogikirjoituksen mukaan

"[m]ielen ongelmien ajatteleminen ei poista herännyttä taistele tai pakene reaktiota – päinvastoin, aina kun ajattelet asiaa, se aktivoi taistele ja pakene reaktion ja kun tätä jatkuu tovin, koko kehosi on täydessä katastrofitilassa. [...] Ainoa ratkaisu on päästää irti ja rauhoittua, siirtää ajatukset aivan muualle tai lakata ajattelemasta. Eli ratkaisu löytyy aivan päinvastaisesta suunnasta, mistä ihminen sitä luontaisesti etsii".

Uskon, että tässä piilee totuuden siemen. Ehkä en voikaan nopeuttaa niiden kamalimpien muistojen laimentumista ajattelemalla niitä, pyörittämällä uudestaan ja uudestaan. Ehkä olen yrittänyt keittää perunaa viidessä minuutissa. Pitäisi vain antaa niiden kamalimpien muistojen tulla ja mennä omaan tahtiinsa. Ehkä elämä kantaa eteenpäin vääjäämättä ja surutyö tulee tehtyä ajallaan, ei minun pidä yrittää tehdä sille jotain deadlinea.

On kuitenkin jo tapahtunut jotain tunnepuolella. Viime viikolla nimittäin ukkosti. Pelkäsin sitä etukäteen, koska Peetu kammosi ukkosta viime kesänä. Heräsi yöllä itkemään, rauhottui vasta kun katsottiin keskellä yötä telkkarista Kaapon ukkosjaksoa. Peetun kuoltua ajattelin, että ukkosen tullessa oloni olisi rauhaton, murehtisin pelkääkö Peetu jossain. Mutta ei ollut, en miettinyt, vaikka yritin oikein kaivella sitä tunnetta
sängyssä maatessani aamuhämärässä, ukkosen jylistessä ja sateen piiskatessa. Ei se tullut.

Talvella tuntui kamalalta, kun oli kylmä; paleleeko Peetu. Pimeys tuntui pahalta; pelkääkö Peetu. Oli tärkeää, että haudalla paloi aina kynttilä. Nyt kesän myötä, kun pimeää oli vain pari tuntia vuorokaudessa, tuo ahdistus väheni ja loppui; saa nähdä tuoko pimenevä syksy sen takaisin. Viime yönä mietin ensi kertaa, että siellä se pimeässä nököttää, Peetun hautakivi. Mutta se tunneside on siihen kiveen, ei maahan. Se ei ole enää (tai ainakaan nyt) tunne, että Peetu olisi siellä, pelkäisi tai palelisi. Se oli enemmän tunne, että pitää olla valoa, jotta ihmiset tietävät meidän yhä rakastavan. Ehkä äidinvaistoni on luovuttanut Peetun kohdalla, luovuttanut ja luopunut hoivavietistään sitä poikasta kohtaan. Se poikanen on poissa, lopullisesti, siitä ei enää kanneta huolta. Vaisto unohtaa, keho unohtaa miltä tuntui hoivata Peetua. Mutta sydän ei unohda, ikinä.

Tällä hetkellä juuri se tuntuu olevan tuskan ydin, suruista suurin; se, että osa jokin osa minussa alkaa unohtaa jotain, elämä vie eteenpäin, kauemmas ja kauemmas pojastani. Peetu ei kasva. Vielä hän on se mittapuu johon Seelaa verrataan, hän on vielä iholla, viiltävästi poissa, tuoreessa muistissa. Entä sitten kun siihen kipuun ja kaipuuseen tottuu, entä kymmenen vuoden päästä? Mitä hänestä silloin puhutaan, kun kaikki on jo puhuttu moneen kertaan? Se tuntuu niin pahalta, että Peetu ei kasva meidän kanssamme. Hän jää tähän aikaan, viime vuoteen, kaksivuotiaaksi, jäi vanhaan kotiin. Muuttuuko tunne, tuntuuko se pahalta? Etukäteen ainakin tuntuu, se että kymmenen vuoden kuluttua Peetu olisi jo jotain, mistä en tietäisi ja jota en tuntisi. Olisi kai nyt jo. Peetu ei kasva, Peetu jäi sellaiseksi kuin oli kuollessaan. Vaipuu eiliseen, vaikkei unohdukaan. Ei tunnu enää elämässä, tuntuu vain sydämessä. Mutta siellä tuntuukin sitten aina - sitä en voi tai edes halua paeta, enkä sitä vastaan taistella.

Peetun viimeinen päivä

Tämä on etsinyt ulospääsyään jo jonkin aikaa, tavallaan kai ihan ensi päivistä asti. Luulin käsitelleeni asian, kun kirjoitin viimeisistä ja ensimmäisistä hetkistä, mutta ei se tainnut mennä niin yksinkertaisesti. Ei se taida tälläkään mennä, jos koskaan. Huomaan kuitenkin, että olen kiihtyvällä tahdilla pyöritellyt päässäni, vuoroin vältellytkin, ajatuksia Peetun sairastamispäivästä. Syyllisyys on taas noussut pintaan, ei niin vaativasti ja jyskyttävästi kuin ensimmäisinä viikkoina, mutta kuitenkin niin ettei sitä voi jättää huomiotta. Peetun sairastamispäivä oli kuitenkin osa elämäni hirveimmän ajan kavalkadia, siitä se kaikki alkoi.

Kun tuolloin joulukuisena tiistaina menimme nukkumaan, loppui elämä sellaisena kuin sen tunsimme. Se oli lopun alkua, Peetun elämän lopun. Kahdelta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä heräsin siihen, kun Peetu itki. Menin hänen huoneeseensa ja hän sanoi, että masu on pipi. Kävi pissalla, silitin masua ja kysyin tuleeko kakka. Ei kuulemma ollut tulossa. Itku ei laantunut, hetkessä se yltyi niin kovin että kannoin Peetun olohuoneeseen ja koitin antaa särkylääkettä. Hän piti lääkkeestä, välillä pyysi sitä vaikkei mikään ollut kipeä, se vain oli "namia herkkua". Mutta tuona yönä edes herkkulääke ei uponnut, poika vain itki.

Soitin lastenpolille, pelkäsin umpisuolentulehdusta. Hoitaja kuunteli Peetun itkua, lapsi mönki sohvalla syliini ja itku vaimeni. Hoitaja sanoi, ettei hätää ole jos kipu helpottaa hetkeksikin. Kuulemma norovirus aiheuttaa pahojakin kramppeja ja sitä oli paljon liikkeellä. Pari tuntia kului, itkua tuli ja meni. En unohda miten Peetu katsoi minua silmiin ja huusi "masu pipi, aaa!". Lohduttelin ja silittelin, mutta en pelännyt.

Tai pelkäsin tietenkin, koska niin kauan kuin muistan olen kärsinyt oksennuskammosta. Se on vienyt monesta asiasta hohdon, usein olen joutunut miettimään suunnitelmia sen kannalta. Yhteisiä bussikuljetuksia juhlissa, jokaista lentokoneessa istumista (lentopelon ohella on oikein virkistävää stressata sitä voiko vieruskaveri pahoin), huvipuistot kammottavat, en voi huolehtia humalaisista ystävistäni heidän oksentaessaan. Mietin jopa sitä, voinko koskaan oikeasti yrittää saada lapsia. Peetun synnyttyä pelko vain kasvoi. Puklailemisiin totuin, ennen sekin kauhistutti. Mutta vatsatauti, sitä mietin illat pitkät, varsinkin epidemia-aikoina. Kun se lopulta tuli Peetun ollessa melkein kaksi, se oli oikeastaan helpotus. Pystyin huolehtimaan lapsesta, se ei ollut niin kamalaa kuin olin luullut. Edes oma vatsatautini. Luulin, että fobia on voitettu, mutta syksyn mittaan huomasin uudelleen käyttäväni suhteettoman paljon energiaa niinkin normaalin asian murehtimiseen ennakolta. Kun "noro" sitten alkoi, keskityin omaan pelkooni enemmän kuin kärsivään lapseeni. Siitä tunnen valtavaa syyllisyyttä. Jos minulla ei olisi tuota viheliäistä pelkoa, olisinko huomannut ettei kaikki ole hyvin? Kuoliko Peetu minun fobiani takia?

Peetu alkoi oksentaa kuuden maissa aamulla. Kauniisti pönttöön ja ämpäriin. Siitä ehdin hetken tuntea helpotusta, olin valloittanut yhden osion kammostani. Tunnustelin omaa oloani, koska huono olo iskisi minuun. Murehdin joulua, pohdin miten Seelan mahtaa käydä. Ihmettelin, miksei se jo lakkaa, mutta totesin itsekseni että pääsimme keväällä helpolla, vain parin tunnin sessiolla ja tällainen kellon ympäri jatkuva on aivan normaalia sekin. Soitin uudelleen polille, kun oksentaminen alkoi. Kaikki kuulemma hyvin, norolta vaikuttaa. Nesteytä ja tarkkaile. Sanoin, että poika on hikisennihkeän kalpea eikä kipu hellitä. Olimme kuulemma tervetulleet näytille, jos vointi epäilytti, mutta kaikki kuulemma viittasi peruspöpöön. "Jos hän on edelleen hikisennihkeänkalpea, voitte tulla näytille." Se hoitaja sanoi nuo sanat, vaikka olen toivonut ja yrittänyt muistaa väärin. Miksen minä mennyt, miksi yritin niin kovin päästä oman kammoni herraksi, etten lähtenyt? On eri asia, olisiko jotain tehty tai edes voitu tehdä. Se olisi erilainen syyllisyys, nyt olen jumissa oman toimintani kanssa. Vieras ihminen, ratkaisut tehnyt hoitohenkilöstö olisi ehkä vaikeampi armahtaa, ehkä helpompi, sitä en saa koskaan tietää.

Päivä meni oksennellessa ja murehtien noroa. Peetu ei syönyt, pillimehu kyllä upposi. Kipu hellitti, joten en edes muista miettineeni polille lähtemistä. Kysyin monesti onko masu pipi, ei kuulemma ollut. Kerran hän kiitti, kun pidin sankoa edessään. Voipuneella äänellä lausui "kiitos" ja vaipui takaisin makuulleen. Parinkymmenen minuutin välein vääntelehti, oli levoton. Edellisenä päivänä olimme vuokranneet kirjastosta Timppa-videon, uuden suosikin. Joka kerta havahtuessaan Peetu vaati "Timppa päälle", muttei jaksanut katsoa sitä hetkeäkään. Horrostimme yhdessä sängyssä.

Hän oksenteli vaikeasti, mitään ei juuri tullut ulos. Tuputin juotavaa, että oksentaminen olisi helpompaa. Päärynäpillimehu tuoksui ulostullessaan. Muistan, miten tivasin "tuleeko vielä, sano nyt, tuleeko vielä". Se sattuu pahasti, pahemmin kuin uusi leikkipuisto tai ehkä edes se, miten Peetun jälkeen syntyneet kaverit menevät iällisesti hänestä ohi. Se, että minä tiuskin pojalleni hänen ollessaan huonossa kunnossa, hänen elämänsä viimeisenä päivänä.

Illalla Peetu oli pitkään oksentamatta, yöllä tuli muutama hajayrjö. Kävi potallakin vielä reippasti kuuden aikaan, vaikkei sinne juuri mitään tullut. Ihmettelin kylmiä käsiä ja sinertäviä huulia, ajattelin sen johtuvan juomastaan rypälemehusta. Sitten se jo melkein oli ohi, kuolinkamppailu. Hiljaa sohvalla, kuiskaten "äiti". Sattuu.

Nämä olivat juuri tuosta kivusta johtuen niitä ajatuksia, jotka oli saatava ulos. Tuo hiljaa lausuttu "kiitos", miten tiuskin Peetulle, miten hän ei jaksanut paljon muuta, mutta Seelalle hymyili sanoen "moi Seela". Siksi kirjoitin tämän, jos se auttaisi. Tuskin, mutta onpahan koitettu. Syyllisyys hellittää vielä, mutta noista pirullisista ja märkivistä muistoista en pääse eroon, en vielä vuosiin. Kipeitä asioita, tavallaan kipeämpiä kuin se kuollut lapseni olohuoneen lattialla. Silloin keskiviikkona olisin vielä voinut tehdä jotain, silloin Peetu oli vielä täällä, silloin saatoin vielä suukottaa lämmintä otsaa.

Tiedän, että tämä kirjoitus on tuskallinen lukea, se oli sitä myös kirjoittaa. Mutta se oli kirjoitettava. Ja vaikka minusta ei nyt muutamaan päivään tai edes viikkoon kuuluisi mitään tänne, niin ei tarvitse olla huolissaan. Tämän kirjoittaminen oli puolen tunnin terapiasessio, niiden julmimpien ajatusten työstämistä. Jokaikinen kerta kun palaan lukemaan tämän tekstin, on sitä samaa työstämistä. Sitä tämä vielä on, vaikka välissä olisi normaalimpia oloja ja viikkoja, juhliakin. Mutta kyllä se helpottaa, Peetu sen minulle kertoi ja häntä minä uskon.

P.S. Huomasittehan, että tämä päivä oli kahden kirjoituksen päivä? Tarkoitukseni ei ollut julkaista kuin yksi, tuo edeltävä "Yksin yhdessä". Tämä teksti vain vyöryi ulos ja pakotti painamaan julkaisunappia samana päivänä.

Yhdessä yksin

Viime viikko meni varovaisen normaalisti. Seela oli perjantaina ensimmäistä kertaa yökylässä, se jännitti. Kiukuttelin, puuhasin ja suunnittelin. Stressasin sekä Seelan yövierailua että perjantaina kotonamme järjestettyjä ystäväni yllätysjuhlia. Odotin perjantaita kauhulla ja innolla, sairastin vaihteen vuoksi ms-tautia. Kaikki meni hyvin. Seela ei saanut hepulia keskellä yötä, vaan nukkui ja naureskeli mummon ja pappan kanssa tyytyväisenä. Juhlat olivat huikea menestys, ihania ystäviä joiden kanssa itkettiin ja naurettiin, muisteltiin Peetua ja kaikkea ihan muuta.

Koko viikon Peetu oli mielessä, totta kai, koko ajanhan hän on. Mutta siellä taustalla, vähän samalla tavalla kuin muuttotohinan aikaan. Kun juhlat oli juhlittu ja palattiin normaalirytmiin, Peetu tuli etualalle. Ikävä riuhtoo ja ravistelee. Se on sekä sellaista voimakkaampana taustalla olevaa, tylppää jomotusta, että välillä ilkeämmin vihlaiseva isku.

Jussilla on ollut omien leprojensa kanssa vaikeampi viikko kokonaisuutenaan, eikä se tunnu vieläkään helpottaneen. Tunnen oloni voimattomaksi kun en tiedä miten lohduttaisin tai auttaisin. Toisaalta koitan olla itselleni armollinen; juuri nyt minunkaan ei tarvitse olla vahva ja kannatella häntä omien voimieni äärirajoilla. En voisi kuvitella miten vaikeaa olisi surra ihmisen kanssa, joka ei yhtä aktiivisesti hakisi apua kuin minä, yrittäisi yhtä tarkasti ja avoimesti puhua tästä, miettiä miksi mikäkin tuntuu pahalta, miten olemme selvinneet tähän asti ja miten tästä eteenpäin. Olisi hirveää, jos Jussi ei yrittäisi päästä tämän läpi, vaan unohtaa tämän. Vaikka suremme samaa lasta ja suurpiirteittäin samalla tavalla avoimesti, on tämä toki ihan eri prosessi molemmilla. Toisella on enemmän vihaa, toisella syyllisyyttä. Toisella on mieli pitempään musta, toisella saattaa tulla vuosien kuluttua takapakki. Olen silti tyytyväinen ja onnekas, että saan olla oma itseni nytkin, uskallan näyttää tunteeni juuri sellaisina kuin ne tulevat ja kertoa ne tyhmimmät ja rumimmatkin ajatukset.

Samalla tavalla sitä iloitsee niistä ystävistä ja läheisistä, joiden kanssa voi olla oma itsensä. Niin kuin saadessaan hirveän itkukohtauksen baarissa, kun coverbändi laulaa Sannin sanoin että "mulla on ikävä sua vielä kakstuhattakahdeksankyt luvulla". Painaa päänsä käsiinsä, ja tuntee neljän ystävän ryhmähalauksen. Vilkaisee vieressä samalla tavalla itkevää miestään ja alkaa hysteerisesti nauraa hänen kanssaan kuin merkistä. Oli ihan mahtava ilta joo, mutta ehkä en taas hetkeen kaipaa alkoholin mukanaan tuomia täysin ennakoimattomia mielialanvaihteluita.

Se on tämä vuodenaika, tämäkin. Vuosi sitten elin ehkä elämäni onnellisimpia viikkoja. Seela saattoi syntyä koska vain. Oli kesä, Peetun kanssa oli hurjan kivaa. Oli Zoolandiaa, retkiä, lapsen riemua pienistä asioista. Nyt ei ole. Nyt on Seela, mutta muuten surkeaa. Facebookit ja Instagramit pursuavat perheiden kesäretkiä, pitäisi ehkä pysyä sieltä pois hetki. Ei muiden onni ole meiltä pois, enkä ihan käsi sydämellä ole kenellekään katkera tai kateellinen. En haluaisi kenenkään muun äijää viereeni kuorsaamaan, en kenenkään muun muksuja sotkemaan ja riehumaan. Mutta Peetun haluaisin, Peetua kaipaan ihan järjettömästi, fyysisesti, tuskaisesti. Vaikka se perheonni ja lomaidylli vihloo, en vieläkään jaksa myöskään kuunnella valitusta lasten kanssa elämisen rankkuudesta, varsinkaan suoraan minulle vuodatettuja valitusvirsiä. On ookoo mainita että on rankkaa - onhan se, muistan sen. Ymmärrän, mutten voi kokea empatiaa enkä osaa sanoa mitään. Antaisin mitä vain, että saisin sen takaisin, että pääsisin taas valittamaan samoista asioista. Mutta sitä ei saa.

Surun maininki on siis taas noussut meidän kodissa. Se laskee aikanaan, yhtäkkiä sen huomaakin hellittäneen otettaan. Se on kuin ylilentävän lentokoneen jylinä; se voimistuu ja voimistuu, huumaa korvia ja täristää maata, ja yhtäkkiä onkin jo mennyt. Silti sen ylilentäneen koneen jyryn kuulee kauan, sitten siihen sekoittuukin jo seuraava tulossa oleva, nouseva jyrinä. Yhdessä täällä seisomme katsellen taivaalle ja miettien, mitenkä monta konetta sieltä vielä on tulossa. Yhdessä teidän kanssanne, toistemme kanssa, ja silti ihan harvinaisen yksin.

Pikkuautojen kolinaa

Tänä aamuna Seela heräsi oman aikataulunsa mukaan puoli yhdeksän jälkeen. Nostin hänet lattialle sänkymme viereen ja annoin laatikollisen pikkuautoja viereensä. Hän pitää jo niistä. Olen ehkä osittain yrittänytkin tyrkyttää niitä hänelle, ihan kuin se toisi palan Peetua takaisin kun minulla on autotyttö, kun saan leikkiä autoilla taas. Aika näyttää onko hän kuitenkin enemmän prinsessatyyppi, siihenkin olen henkisesti varautunut. Juuri nyt Seela kuitenkin tykkää järjestellä autoja. Eilisiltana leikki vaikka miten pitkään itsekseen niillä, nosteli laatikosta lattialle, takaisin toiseen laatikkoon, taas lattialle. Niin Peetukin teki.

Joka tapauksessa, ummistin silmäni vielä hetkeksi hakien aamuenergiaa. Annoin hetkeksi itselleni luvan kuvitella, että autojen kolina sängyn vieressä on Peetun tekosia. Että kun avaan silmäni, siinä on Peetu sellaisena kuin hänet parhaiten muistan. Pellavapäisenä, ruskeat silmät vakavina järjestelemässä autoja jonoon, riviin, ympyrään. Kun Seela syntyi ja Peetu tuli meitä sairaalaan katsomaan, annoimme hänelle sikahienon autonkuljetusauton ja sanoimme, että vauva toi sen. Ne kuljetettavat autot, sininen, punainen, vihreä ja harmaa piti aina asettaa kyytiin tietyssä järjestyksessä. Minua harmittaa kamalasti etten enää muista mikä se järjestys oli.

Kuuntelin kolinaa, kuvittelin sen olevan Peetu ja tunnustelin varovasti tuntojani. Tuntui lämpimältä, valtavan tutulta ja lohdulliselta. Ennen kuin avasin silmäni, palautin itseni todellisuuteen. Muistutin itseäni, että siinä on Seela, samanlaiset ruskeat silmät, mutta erilaiset kuitenkin. Sama keskittynyt ilme, mutta omanlaisensa. Vihlaisi, jysäytti mahanpohjasta. Se ei ollut Peetu, Peetu ei enää koskaan järjestele autojaan. Aukaisin silmäni ja katselin touhukasta niskaa, tummempaa tukkaa, yhtä rakasta silti.

Elämä on kai tavallaan vienyt jo mennessään. Arkiset murheet, samat ilon ja kiukun aiheet kuin ennenkin. Peetuajatuksia tulee harvemmin, se on kai pakko myöntää ääneen, mutta ne ovat intensiivisempiä ja tunneskaalaltaan selkeämmin keskenään erilaisia kuin ennen. Illalla viimeiseksi katsoin telkkarista jotain poliisiohjelmaa. Menivät tutkimaan puukotusta, joka haastatellun poliisin mukaan muuttui kesken keikan henkirikokseksi, kun uhri menehtyi. Ruudulla näytettiin, kun ensihoitajat kävelivät laukkuineen ambulanssiin ja lähtivät paikalta ilman pillejä ja valoja. Siitä tuli hirveä olo. Meillekin tuli ambulansseja pillit päällä, käsittääkseni neljä. Ilman pillejä poistuivat. Ajatusmylly käynnistyi. Ensihoitajien hahmot, joulukuusi, ämpäri sohvan vieressä, vieraita ja pelottavia tavaroita lattialla, joulupalloja siellä täällä roikkumassa, peitelty ruumis. Se olo, se kaaosmainen tunne, kun odotin miten kehoni reagoi, miten läheiset reagoivat. Missä Seela, mitä nyt tapahtuu, miten tästä selviää.

Tunteet tulevat vahvoina muistikuvina. Helpottuvat kyllä aika nopeastikin, olin unessa vartin kuluessa siitä kun suljin telkkarin. Hyvät ajatukset ovat hyviä, niihin ei enää joka kerta liity sitä vihlaisua. Muistot, naurahdukset, helihotterit ja muut Peetun sanat, pohdinnat siitä mitä Peetu leikkisi Seelan kanssa. Onneksi ne ovat olemassa! Sillä kestää ne kamalat mielikuvat ja tunnemuistot.

On siellä edelleen tavaraa tuloillaan, tuolla alitajunnan komeroissa. En muista ambulanssimatkasta mitään. Se oli hirveä asia tajuta. En ikinä menetä muistiani, en edes niinä vuosina, kun lauantaisin piti juoda vähintään pullollinen viiniä ennen siirtymistä baariin. Välillä toivoin, että olisin menettänyt, mutta kaikki oli kirkkaana mielessä puoliltapäivin herätessä. Mutta ambulanssimatka Peetun ja Jussin kanssa, viimeinen matka Peetun vieressä, siitä en muista mitään. Eipä siinä varmaan ole muistamistakaan, ja uskon senkin vähän palautuvan vuosien varrella. On vain pelottavaa ja kiehtovaakin jälkikäteen huomata, miten mieli on suojellut minua tuona päivänä vaikka uskoinkin koko ajan olevani täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Joskus pitäisi varmaan pohtia tarkemmin niitä viimeisiä päiviä, mietin jopa niistä kirjoittamista yksityiskohtaisemmin. Niistä on kuitenkin muistikuvia paljonkin. Edellispäivänä kävin Seelan kanssa Peetun haudalla ja yhtäkkiä huomasin juttelevani Peetulle. Sanoin, että minulla on ikävä. Pyysin anteeksi, etten vienyt häntä lääkäriin. Tuntui että sen ääneen sanominen vieritti vastuun taas minulle, syyllisyys kävi raapaisemassa sydäntä terävillä kynsillään. Olisihan minun pitänyt tietää. Loppuuko tuo syyllisyys koskaan, epäilen. Mutta se on menettänyt jo tehoaan niistä ensiviikoista. Jo seitsemässä kuukaudessa on tapahtunut jotain, se pahin terä on kai jo tylsistynyt. Kyllä tylsäkin terä tekee pahaa jälkeä, ei sillä, mutta on lohdullista huomata että aika on ystävä. On se vihollinenkin, se kuljettaa minua vääjäämättä kauemmas Peetusta ja siitä kun ne autot kolisivat Peetun käsissä. Mutta ei sitä vastaan taistellakaan voi.

Ja ne ajatukset tulevat ja menevät, omaa tahtiaan. Välillä tunnustelen niitä kurjimpia, kokeilen sormenpäällä miten teräviä ovat. Aika teräviä. Mutta ainakaan ne eivät ole senhetkistä todellisuutta, vain ajatuksia. Muistot sairaalasta, kaoottisesta kodista, niistä ensimmäisistä hirveistä päivistä; minä en enää elä niitä, ne ovat historiaa. Ne muistot ja ajatukset sen sijaan ovat nykypäivää ja tulevaisuuttani, sitä ei voi kiistää. Mutta niiden kanssa selviää, olen jo oppinut. Nyt koettelen rajojani antamalla itseni välillä leikitellä todellisuuden rajamailla, siellä todella harmaalla alueella. Jos se tuo edes hetkeksi lämpimän olon ja lohdun ennen sitä väistämätöntä vihlaisua, niin antaa sitten Peetun leikkiä autoilla hetken aikaa sillä välin, kun pidän silmiäni kiinni vielä hetken.

Elefantti kampaajalla

Olin kampaajalla aamupäivällä. Ne ovat hirveitä puhumaan, vaikka yritän useimmiten viestiä että ihan tässä nauttisin hiljaa vaan, kun saan lukea lehteä tai selata puhelinta rauhassa. Joten siinä sitten rupateltiin niitä näitä, töistä ja niiden puutteesta, säistä ja lapsista. Kerroin, että mulla on pieni tyttö kotona, pieni tyttö joka tykkää repiä tukkaani. Mainitsin esikoisesta, kerroin miten hän oli vauvana erilainen kuin siskonsa. Juttelin esikoisen odotusajasta, miten leikkautin silloin tukkani lyhyemmäksi mutta totesin sen vielä huonommaksi vaihtoehdoksi pienen lapsen kanssa.

Koko ajan olohuoneessa oli se elefantti, se iso asia, josta ei puhuta. Mutta eihän tämä kampaaja sitä nähnyt, se oli vain minun norsuni. Tuntui oudolta, väärältä lähinnä, etten kertonut tuon esikoisen kuolleen. Ei vain löytynyt sopivaa väliä, vaikka olisi sellaisen saanut tehtyä väkisinkin. Mietin kotimatkalla, että tavallaan halusin kunnioittaa Peetua sillä tavalla; hän on muutakin kuin kuollut lapseni. Se ei määrittele häntä. Se määrittelee juuri nyt minut suurelta osin ja tämänhetkisen elämäni, mutta se ei määritellyt häntä. Näiden asioiden kanssa on opittava tasapainoilemaan; joskus Peetun kuolema kuuluu asiaan, useimmiten se on koko asia, mutta ei aina. Ja sekin on ookoo, se on hyväkin.

Se elefantti liittyy kai osiltaan siihen eloonjääneen syyllisyyteen, joka vieläkin jossain määrin painaa. Pitäisi kertoa kuolemasta, koska se on iso asia ja sen kertomatta jättäminen tuntuu kuin pettäisin Peetun, kuin en haluaisi kertoa sitä, ettei hän ole enää täällä. Samaan liittyy varmasti se, että olen alkanut pelkäämään yksinollessani ja silloin, kun muut ovat jo nukkumassa. Pelkään, että Peetu yhtäkkiä tulee kummittelemaan. Toisaalta se on ihan pöhköä, sillä enhän minä muuta haluaisikaan kuin nähdä Peetun vaikka sitten aaveena.

Makaan illalla sängyssä, josta näen avaran tilan toiselle puolelle yläkertaa, Seelan huoneen ikkunasta ulos asti. Mietin mielessäni kaikenmoisia kauhuleffaskenaarioita; miten Seelan ovi paukahtaa kiinni ja lukkoon, miten Peetu palaa tekemään pahaa Seelalle. Mielessäni hän on katkera siitä, että me elämme ja Seela elää meidän kanssamme. Olisi taas helppoa kun voisi uskoa taivaaseen ja ikuiseen rauhaan, siihen että edesmenneet katselevat meitä ja toivovat meille hyvää.

Mutta ei kaksivuotias toivonut muille hyvää, kaksivuotias toivoi itselleen hyvää. Hauskaa, rakkautta, keksejä ja loputtomasti Kaapoa telkkarista. Siksi on vaikea ajatella hänen seuraavan meitä, yhtä vaikea kuin uskoa ettei hän meitä enää näe eikä mitään muutakaan. Se ajatus kääntyy vääjäämättä siihen, että jos Peetu näkee, hän on varmasti katkera ja haluaa meille pahaa. Toivottavasti se joskus helpottaa ja uskon, että hän ei ole missään, ei varsinkaan pahantahtoisena.

Lapsen kuolema opettaa ihmiselle paljon. Ei Peetu sitä varten kuollut, en usko sitä hetkeäkään. Ei syntynyt eikä kuollut opettaakseen meille jonkin läksyn. Hän syntyi, koska niin sattui käymään ja kuoli, koska hänen suolensa kiertyi. Ei siksi, että joku olisi määrännyt hänen päiviensä olleen luetut, vaan koska suoleen oli jäänyt se divertikkeli.

Mutta opettavainen retki se on ollut, olen oppinut paljon läheisistäni, niistä ihmisistä jotka kannattaa pitää lähellä ja niistä, joiden voi antaa mennä menojaan. Olen oppinut itsestäni, eikä se oppitunti ole varmaan ikinä valmis. Nyt alan oppia sen, että Peetu on yhä muutakin kuin kuollut lapseni. Hän on aina esikoiseni. Hän on muisto, mutta ei pelkästään muisto kuolleesta pikkupojasta, vaan myös elävästä. Leikkimässä, kokeilemassa, kiukuttelemassa. Ja toisinaan on ihan hyvä antaa hänen olla vain se pikkupoika, vaikka sitten puoli tuntia kampaajan tuolissa. Alan oppia, että sen syyllisyyden voi jättää omaan arvoonsa. Menee vielä epäilemättä tovi jos toinenkin, ennen kuin tunnen sen ja uskon sen, mutta nyt alan pikkuhiljaa oppia sen.

Harmaa alue

Taas on viikko vierähtänyt, jotenkin tunnustellen kuten viimeisen seitsemän kuukautta muutenkin. Tunnustellen, kestääkö hatara maa seuraavan askeleen, onko mieli vajoamassa suurempaan synkkyyteen. On onni, että ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka tarkkailevat minua. Eivät tietenkään kerro sitä, mutta tiedän heidän tekevän sen. Tutkailevat, olenko yhä oma itseni ja onko suruni siellä kuuluisan "normaalin" rajoissa. Muutamasti on ollut puhetta masennustestien tekemisestä, mutta ne ammattilaiset joita olen tavannut eivät ole nähneet sille syytä.

En itsekään, minä varsinkaan, tiedä milloin suru astuu masennuksen alueelle. Juuri tällä hetkellä koen voivani hyvin, siihen nähden mitä puoli vuotta sitten tapahtui. Koen surevani vihdoin oikein. Itkeskelen, mutta myös naureskelen. Muistelen Peetua, ahdistun viimeisestä vuorokaudesta. Iloitsen asioista, jotka ovat elämässäni nyt ja odotan tapahtumia. Välillä tuntuu silti, että päivät ovat hirveän pitkiä, että odotan vain sitä hetkeä kun Seela nukahtaa ja saan itse levätä. Mutta onko se masennusta? Vai onko se vain pikkulapsen äidin perusolotila? Muistelen että samanlaista oli Peetunkin kanssa, ja varsinkin Peetun ja Seelan; sellaista se arki nyt vain on. Siksi en osaa ainakaan vielä diagnosoida itselläni masennusta, koen vain eläväni arkea ja surevani kuollutta lastani, ihan menestyksekkäästi.

Eihän kukaan toki tiedä, koska surun pitäisi olla "tehty", koska liikutaan sillä harmaalla alueella enemmän kroonistuneeseen suuntaan. Suru usein muuttuu masennukseksi, mutta milloin? Eikö puoli vuotta ole vielä ihan normaali suruaika tällaisessa? Varsinkin ottaen huomioon, että osaan myös nauttia ja iloita, siinä missä puhua Peetusta ja ottaa hänen kuolemansa hiljalleen osaksi arkea. Tarkkailen itseäni tietenkin, mutta hyvä että niin tekevät muutkin, itsehän sitä usein kai viimeisenä tajuaa liikkuvansa turhan synkissä vesissä ja muut huomaavat merkit jo aiemmin. Nyt minusta tuntuu, että tunnen tätä läpi. Tähän mennessä olen ajatellut ja järkeistänyt paljon, tuntenut vähemmän. Hetkiä on harvemmin kuin aluksi, totta kai, mutta ne ovat puhtaampaa surua.

Kuten se tunne, joka hyökyi yli kun Stig lauloi radiossa tuhannetta kertaa, että "mun sydämeni lyö". Ei mitenkään maatajärisyttävä lausahdus, mutta jysähti. Peetun sydän ei lyö. Se sydän sammui sohvallemme harmaana joulukuun aamuna. Se sydän, jonka jumputuksen kuulin raskausaikana monta kertaa ja aina se toi vedet silmiin. Varsinkin se ensimmäinen kerta jalat levällään ensimmäisessä ultrassa, kylmässä kelmeässä vastaanottohuoneessa. Lääkärisetä antoi paperin, jotta sain pyyhittyä silmäni. Meistä oli tulossa vanhemmat! Kun odotin Seelaa, hommasin kotidopplerin. Sillä kuunneltiin porukalla vauvan sydäntä, mutta myös Peetun. Ihania hetkiä, kun kaikki pötkötimme sängyllä hassuttelemassa ja keksittiin kaivaa doppler esiin. Peetusta se oli hirveän hassua, kun luureista kuului pumpum. Se pumpum ei kuulu enää, niin vahvasti kuin vuosi sitten jyskyttikin.

Kuulin jostain joskus ajatuksen siitä (kertokaa ihmeessä, jos tiedätte mistä), että ihminen oikeastaan kuolee kahdesti. Ensimmäisen kerran silloin, kun se sydän lakkaa lyömästä ja toisen kerran silloin, kun joku jossain lausuu hänen nimensä viimeisen kerran. Toivottavasti Peetu elää jälkimmäisellä tavalla vielä vuosikymmeniä. Uskon, että niin on.

Mistä tuli mieleen kivi, sen pysyvä olemus ja Peetun hauta. Kukkapenkintapainen on ympäröity kivillä. Mietin että keräisin pappan mökkirannasta, Peetulle niin rakkaasta, kiviä haudalle. Mökiltä löytyikin laatikollinen Peetun itse hartaudella valikoimia kiviä. Miten kaunis ajatus, mutta pohjattoman hirveä. Niiden kivien olisi pitänyt pölyttyä siellä autotallissa, niin että vuosien kuluttua oltaisi ihmetelty mikä niidenkin pointti oli. Nyt ne ovat Peetun haudalla. Ja niissä lukee toivotuksia. "Äidillä on ikävä", "papalta". Jos käytte siellä ja teillä sattuu olemaan tussi mukana, kirjoittakaa omanne. Siitäkin me näemme, kuinka moni Peetua muistaa. Antakaa hänen yhä kulkea mukananne, antakaa meidän uskoa ettei hän kuole toistamiseen vielä pitkään pitkään aikaan.

Tunnetaajuudet

Nyt ollaan siis muutettu, jo viikko asuttu tässä uudessa kodissa. Mutta ei se tunnu vielä kodilta vaikka mukava asunto onkin. Tässä päivänä muutamana huomasin ajattelevani, että minulla on ikävä kotiin. Katselin sieltä ottamiani kuvia, niitä jotka äkkipikaa näpsäisin siivousurakan päätteeksi tyhjistä tiloista. Vastaavat kuvat on myös päivältä ennen kuin muutimme siihen kotiin. Ihan erilaisia ovat, paljon me siellä kuitenkin tehtiin kahdeksan vuoden aikana vaikka tuntuikin ettei tehty. Seinät ovat erilaiset, tunne on erilainen. On ikävä sinne, missä lihasmuisti tiesi millaisella nykäyksellä parvekkeen oven saa suljettua. Tunsin jokaisen kolon, useimpien tarinankin, maalasin itse ne seinät (paitsi keittiön, siinä oli Peetu auttamassa pappaa) ja äänet olivat tuttuja. Täällä laulavat eri linnutkin! Olen aina kiintynyt seiniin; näen ihan oikeasti vielä silloin tällöin unta, jossa palaan ensimmäiseen omaan kotiini. Tiedän, että Peetun kotiin tulen palaamaan loppuikäni.

Täällä on ollut taas eri tavalla ikävä. Ehkä vähän syvemmin. Ei sitä edes huomaa koska se hiukan hellittää otettaan, mutta sen huomaa kun se alkaa kiristää tiukemmin. Luulin, että Peetun kanssa kolutut paikat ja puistot olisivat olleet vaikeita kohdata. Ja olivathan ne silloin ensimmäisiä kertoja. Mutta ihan yhtä vaikeita ovat ne puistot joissa me nyt käymme, mutta joissa Peetu ei ikinä tule käymään. Nämä uudet reitit ja kuviot täällä, Peetu ei näitä ikinä tuntenut. Täällä Peetu tuntuu kaukaisemmalta, mutta ikävä läheisemmältä. Kaipa tämä taas uudella tavalla tuo iholle sen, että elämä jatkuu ilman Peetua.

Mutta jos jostain, niin saan siitä lohtua ja voimaa että osasin olla onnellinen vielä vuosi sitten. Ehkä aika on vain kullannut sen muiston, ainakin kiillottanut sitä juuri tämän pahimman surun ajaksi. Ehkä vielä muistan ne epätoivon hetket, kun kaikki kiukutti, Peetu kiukutti ja odotin vain vapaahetkeä. Mutta muistan, miten onnellinen olin, ei se ihan keksitty muisto voi olla. Kiireestä ja ärsytyksestä huolimatta, siitä huolimatta että otimme Peetun kanssa yhteen. Iltaisin kävimme Jussin kanssa "kiertokävelyllä" kahdessa huoneessa; ensin katsomassa omassa huoneessaan nukkuvaa Peetua, sitten meidän sänkymme vieressä pinnasängyssä uinuvaa Seelaa. Ja olimme onnellisia, sanoimme ääneen miten hyvä tuuri on käynyt. Nyt Seela nukkuu omassa huoneessaan, tässä asunnossahan tosiaan ei Peetun huonetta ole. Kiertokävely jää kesken. Yksi puuttuu, aina vaan.

Eikä se ole niinkään se, että yksi puuttuu. Enemmän se, etten tiedä mitä Peetusta olisi tullut. Kaikki jäi ihan kesken. Arvostan sitä, että tiesin hänestä aika paljon. Että oli kaivurimiehiä, tykkäsi niistä iänikuisista nakeista, halusi nukkua mahallaan, oli hirveän kiltti. Miten puhui, kuinka hassutteli. Mutta niin paljon jäi tietämättä. Ei sitä taida ikinä ihan tajuta, että Peetu on poissa lopullisesti, etten ikinä saa tietää. Että vaikka Seela oppii ja tekee paljon niitä asioita, joita Peetun suhteen mietiskelin, niin se ei ole Peetu. Voi miten hirveä ikävä minulla on, taas ja erityisesti nyt.

Onneksi olimme onnellisia! Onneksi tajusin arvostaa mitä minulla oli silloin kuin se oli. Vaikka syyllisyys Peetun viimeisistä hetkistä on viime aikoina taas nostellut rumaa päätään, niin osaan jättää sen ilkimyksen omaan arvoonsa. Olin hyvä äiti, Peetun paras äiti. Meillä oli hauskaa, meillä oli kuria, meillä rakastettiin.

Olen huomannut että kuilu tunteiden välissä kasvaa. Peetusta on mukava puhua ja häntä on helppo muistella. Naureskella ja ihastella. Mutta heti, kun ajatukset kääntyvät sairastamiseen, viimeisiin päiviin, kuoleman hetkiin ja kuolleeseen Peetuun, tunne kääntyy valtavaksi ahdistukseksi. Tunneskaalat ovat ihan erilaiset. Vaikka yritän pureskella ahdistusta sen tullessa, se on liian sitkeä. Tulee itku, joka katkaisee sen pahimman terän. Mutta se tunne ei mene pois, se ei helpotu vaikka yritän kohdata ne ajatukset, tahallani tökkiä sitä haavaa. Se on niin hirveää, kamalan kuvottavia muistoja, surkeita ja onnettomia, toivottomia. En ymmärrä, miten olen selvinnyt sieltä tänne, miten kukaan meistä lapsensa menettäneistä on selvinnyt.

Mutta mieli hakee tuon ahdistuksen keskellä uuden taajuuden aina, tai tulee liikennevalot, Seela vaati huomiota, puhelin soi. Ahdistus jää, mutta taajuus vaihtuu. Millä sen ahdistuksen saa pois - voi kun joku tietäisi. Tuleeko Peetun kuolemisen ajatteleminen aina olemaan tällaista, toivottavasti ei. Jos tulee olemaan, tiedän lykkääväni sen aina kauemmas, tiedän etten jaksa yrittää pureskella sitä loputtomiin. Olen kärsivällinen, nyt ollaan vasta puolivälissä suruvuotta. Peetun kuoleman vuosipäivä on jo lähempänä kuin  kuolinpäivä. Aika juoksee, elämä kuljettaa eteenpäin vaikka väkisin ja tahdosta riippumatta. Päivät lyhenevät taas kohti Peetun kuoleman vuosipäivää. Tulee syksy ilman Peetua, sitten tulee aika jolloin en voi ajatella että "vuosi sitten kaikki oli hyvin".

On silti hyviä hetkiä, päivittäin. Jussi on kiva. Seela on ihana. Muitakin ihmisiä on, mahtavia ihmisiä. On hyviä telkkariohjelmia, hauskoja tilanteita, uppoutumista rikkaruohojen kitkemiseen tai kevään lomareissun miettimiseen. On muitakin muistoja kuin Peetuun liittyvät. Mutta kaikki on vielä hengästyttävää ja aika väritöntä, hyvät hetketkin sisältävät sen tunkkaisen tuskan. Tämä asunto on kiva, mutta se ei vielä ole koti. Seela on hyvä tyyppi, mutta hän ei tule olemaan Peetu (vaan jotain yhtä mahtavaa, mutta erilaista). Peetun hauta on kaunis ja persoonallinen, mutta se on jumalauta lapseni hauta.

Kyllä tämä tästä, luotan siihen yhä. Peetun kodin jättäminen taakse taisikin vain olla tiukempi henkinen puserrus kuin olin ajatellut. Ehkä siihen auttaa se, kun taas tuntuu siltä että asun kodissani. Hetki siihen taitaa vielä mennä, mutta aikaa on. Aikaa on kohdata ikävä ja muistaa onnellisuus, aikaa on käydä kiertokävelyllä vain yhdessä huoneessa. On aikaa odottaa, että helpottaa. Ja vielä minä tulen olemaan onnellinen, vaikka väkisin.