Enimmäkseen synkeää

Viime päivinä surukuopat ovat olleet syvempiä ja niitä on ollut enemmän. Maija Vilkkumaakin tykkäsi, että pahimpia on aamut. Mutta illatkin on kamalia, kun hiljaisuus laskeutuu. Päivälläkin tekee tiukkaa hetkittäin, yöt sentään vielä menee nukkuessa. Nähden unia siitä, että Peetu ei olekaan kuollut. Aika monta unta viime viikkojen aikana olen nähnyt juuri sillä kaavalla; sen piti olla kuollut, mutta eihän olekaan. Herääminen kuitenkin tapahtuu aina suoraan tähän todellisuuteen, edes hetken murto-osaa en kuvittele unen olleen totta.

Pari päivää Peetun kuoleman jälkeen Turun kaupunki järjesti meille paikallaolleille sekä parille muulle läheiselle kriisikokouksen, jossa kertoivat mitä odotettavissa on tulevina aikoina. Sieltä saadussa lapussa kerrotaan, että tunnereaktiot voimistuvat noin kuukauden kuluttua tapahtuneesta. Niin tässä tuntuu käyneen, astettain olo synkkenee sitä mukaa kun ulkona valo pitenee. Mutta kuten siinä lappusessakin käsketään, toivo on säilytettävä. Eikä se ole vain toivoa, vaan vakaata uskoa siihen, että joskus on paremmin. Tulee pahempia aikoja ja parempia aikoja. Ja sitten taas pahempia, vielä vuosienkin päästä varmasti. Omalla tavallaan ehkä helpottaa, kun pikkusisko menee Peetusta ohi iällisesti. Vaikka hän ei mitenkään korvaa Peetua vaan on oma valloittava yksilönsä, sen jälkeen heitä ei edes voi enää vertailla.

Vielä en ole ruvennut pelkäämään aktiivisesti, että pikkusiskolle tapahtuisi jotain. Muutamasti olen silti iltaisin käynyt katsomassa, että kaikki on hyvin hänen nukahdettuaan. Olemme päätyneet siihen, että lähitulevaisuudessa hänetkin ultrataan divertikkelin varalta, vaikkei perimällä tosiaan olekaan sen muodostumisessa osaa eikä arpaa, eikä edes divertikkelin olemassaolo välttämättä johda suolen kiertymiseen. Sen sijaan olen huomannut, että meille molemmille on kehittynyt pieni pelko vauvan herättämisestä. Joskus tyttö vetelisi unia vähän turhankin pitkiä pätkiä, ja koetamme ylläpitää hyvää rytmiä herättämällä hänet viimeistään parin tunnin unien jälkeen. Tuo hetki, kun umpiunessa lapsi ei heti reagoi kosketukseen tai ääneen, on hyytävä. Ei taida olla kovin yllättävä pelko, kun on kerran mennyt herättämään lastaan ja koskettanutkin kylmää poskea. Täytyy vain pitää itsensä kovana, ettei anna pelolle valtaa ja kasvata lapsiraukasta puolihysteeristä omien traumojensa takia. Se taitaa tosin olla vanhemmuuden haaste ihan "normaaleissakin" perheissä.

Suuret, rumat tunteet alkanevat siis tehdä meille kotiaan. Kaipaus on kaunista, mutta kurkkua kuristava ja keuhkoista ilmat pusertava suru ei ole. Jo nyt alkaa olla sellainen olo, että tämä suru on vähän nähty. Tylsää, väsyttävää, raskasta, vittumaista. Hetkittäin on samanlainen nurkkaan ahdistettu olo, kuin raskauden loppumetreillä; tästä ei ole kuin kurjia tapoja päästä ulos; on pakko kestää se synnytys. Tässä tapauksessa on pakko odottaa. Odottaa tämän tummansävyisen tunneskaalan keskellä tunnista toiseen, päivästä toiseen. Synnytyksessä se on sentään nopeasti ohi ja palkinto mitä mahtavin. Tässä on edessä hyvässäkin tapauksessa kuukausien kärvistely ennen kuin värit alkavat edes vähän kirkastua. Voi Peetu minkä teit...