Kävelyllä surun kanssa

Viimeiset kuusi viikkoa me ollaan Jussin kanssa oltu pääasiassa yhdessä. Aluksi tuntui hirvittävän ahdistavalta edes mennä suihkuun yksin. Pikkuhiljaa ollaan kuitenkin laajennettu reviireitämme, molemmat käymme tapaamassa kavereitamme myös yksin. Ennen kaikkea huomaan toisinaan kaipaavani aikaa olla ihan kokonaan yksin. Tai enhän mä sitä ole kuitenkaan, olen surun kanssa.

Tultiin juuri surun ja pikkusiskon kanssa kävelyltä. Pikkusisko nukkui koko matkan, joten oli vain suru, minä ja hiljainen luminen ilta. Käytiin lohikäärmepuistoa katsomassa, siellä leikittiin Peetun kanssa pari kertaa viikossa. Nyt se oli peittynyt lumeen ja ihan erinäköinen kuin viimeksi siellä käydessäni vain pari päivää ennen Peetun kuolemaa. Pysähdyttiin siihen katsomaan, minä ja suru, ja kyyneleet tuli silmiin. Keinulauta jossa Peetun kanssa hölmöiltiin, metsikkö jossa leikittiin saunaa, karuselli jossa hän halusi kovemmat ja kovemmat vauhdit, pieni nyppylä jolta juostiin alas kiljuen (ja pusikko jonne Peetu jätti kerran antibioottiruikulin). Mietin, että onpa onni kun on talvi tähän pahimpaan aikaan; kaulahuivi peittää kivasti puolet naamasta kun itkee. Mutta toisaalta silmät jäätyy pakkasessa. Koiranulkoiluttaja tuli vastaan ja katsoi pitkään, niin kuin musta tuntuu että kaikki katsovat.

Tällaiset hetket kaksin surun kanssa saavat mut tuntemaan itseni terveemmäksi. Tuntuu, että Jussin kanssa me kannatellaan toisiamme vähän liiankin hyvin, eikä suru pääse mukaan niin vahvasti kuin haluaisi. Ei kai siinä mitään pahaa ole, kuulemma meitä viikoittain tapaavilla ammattilaisilla ei ole pienintäkään epäilystä siitä ettemmekö surisi, ihan oikeasti ja oikein. Me vaan ollaan liian hyviä yhdessä, kun yhdentoista vuoden aikana ollaan kahlattu melkoisista kuralammikoista läpi. Enkä nyt tarkoita ihan niitä perusriitoja aiheesta "sä et koskaan imuroi/osta mulle kukkia" (vaikka nekin riidat on riidelty toki).

Siitä olen kyllä ylpeä, että olemme olleet kotona melkein ensimmäisistä päivistä asti. Ahdisti se ajatus kovasti, kun neljännen päivän iltana tänne tultiin oltuamme evakossa mun vanhempieni luona. Oltiin kuitenkin käyty kotona joka päivä, hakemassa ovelle tuotuja kukkia, korjaamassa joulu pois, sellaista kaikkea. Mutta oli eri asia olla yötä. Onneksi eräs ystävä uhrasi selkänsä ja yhden yön unensa nukkuakseen ilmapatjalla meidän olkkarissa, ettei tarvinnut olla yksin (kiitos hänelle siitä, se oli korvaamatonta). Loppujen lopuksi on tehnyt hyvääkin olla täällä, Peetu on jotenkin oikealla tavalla läsnä ajatuksissa. Sitä paitsi ensimmäisinä evakkopäivänä (joista toki niistäkin suurkiitos asianosaisille, ne kriittisimmät päivät olisi ollut kamala olla missään muualla kuin siellä lapsuudenkodissa) mua suretti ja kiehutti ajatus, että multa on lapsen lisäksi viety kotikin. Se paikka, missä pitäisi olla turvallisin olo olikin yhtäkkiä ahdistavin. Onneksi ollaan voitettu kotimme takaisin.

Vielä on voitettavaa. Kaikki on täynnä Peetua ja niin sen haluankin olevan. Lohikäärmepuiston, kivienheittelyojan ja yhden traktorin lisäksi käveltiin surun kanssa sen päiväkodinkin ohi, mihin Peetu ei ikinä mennyt. Ja sen koulun, joka olisi ollut toisena vaihtoehtona. Ymmärrän nyt, miksi surevan on helpompi lukkiutua kotiin. Ei tule asioita mieleen niin paljon, kun kerran on siellä kotona tottunut olemaan. Kun tuolla kulkee samoja katuja ja puistoja, muistaa aina uusia asioita. Mitenköhän paljon niitä tuolla lumen alla onkaan piilossa, kärkkymässä kevättä...