Poikkeustila päättyilee

On mennyt muutama päivä siitä, kun viimeksi on tuntunut olevan mitään sanottavaa. Näitä päiviä tulee varmasti vielä olemaan jatkossakin, enenevässä määrin. Se ei tarkoita ettäkö aikoisin lopettaa tämän blogin kirjoittamisen, ei vaan ole sanottavaa enkä osaa väkisin kirjoittaa. Ja se ettei ole sanottavaa ei tarkoita sitä, että suru olisi väistymässä. Siitä vain on tullut niin tuttua, etten osaa uusin sanankääntein sitä analysoida.

Tunnen, miten 17.12. alkanut poikkeustila alkaa päättyä ja tilalle hiipii arki. Se on todella ahdistava ja pelottava ajatus. Tähän asti kaikki on ollut "sekaisin", vaikka olenkin parhaani yrittänyt pitää kiinni rutiineista ja rytmistä. Ollaan nähty ihmisiä, syöty vähän mitä milloinkin, saatu möllöttää vain ja olla ylpeitä kun ollaan jaksettu edes lenkille lähteä, estämään mahdottoman monen surukilon kertymistä. Mutta nyt melkein kaikki kaverit on tavattu eka kertaa tässä uudessa ajanlaskussa, ei ole enää "uutta" näkökulmaa tähän. On vain suru, ikävä ja loputon tyhjyys.

Tämä suru alkaa olla tuttua, meidän uusi perheenjäsen johon on ollut pakko tottua vaikka kukaan ei ole sitä tänne halunnut. Nyt alkaa uusi arki sen kanssa, ilman Peetua. Jos Jussia mietityttääkin ajatus töihinpaluusta, uskoisin sen ahdistavan mua melkein yhtä paljon. Olen ollut kotona melkein vuoden Peetun kanssa, tai Peetun ja vauvan. Nyt on uudestaan opeteltava elämään vain vauvan kanssa. Vaikka kaipaankin yksinoloa silloin tällöin, hermostuttaa ajatus koko päivästä yksin vauvan kanssa, monta kertaa viikossa. Tuntuu että kun sallin poikkeustilan väistyä, kääntäisin selkäni Peetulle. Mutta eihän se tietenkään niin ole, Peetu kulkee täällä aina mukanamme ja on pikkuhiljaa opeteltava kuljettamaan häntä mukana uudessa elämässä, fyysisesti näkymättömänä

Pitäisi päästä liikkumaankin, takaisin pumppiin surun kanssa Peetun sijaan. Se oli meidän juttu, Peetu auttoi niin reippaasti kokoamaan painot, tangon ja jumppamaton paikalleen ennen kuin meni lapsiparkkiin jumppatädin kanssa leikkimään. Koko tunnin olo oli jotenkin lämmin, lapsoseni oli siellä ihan lähellä ja kohta lähdettäisi käsi kädessä kotia kohti. Nyt sinne pitäisi mennä tämän tympeän surun kanssa, eikä sitä edes voi jättää parkkiin. Niskat alkavat kuitenkin olla jumissa, kun suru painaa hartioita lyttyyn ja pikkusiskon kanssa nukutaan öisin vierekkäin siitä asti, kun hän ensimmäistä kertaa ruokailee (tosin useimmiten vasta kuuden maissa). Kurkussa on jo tuttu palan tunne, joka on ollut siellä ennenkin ahdistavina aikoina, varmasti osittain siitä ahdistuksesta johtuen, mutta myös lihasten jatkuvasta pingottamisesta. Niskapäänsärkyä, hetkittäistä hengenahdistusta, lihaskipuja käsivarressa, kunnon sekoitus hartiajumia ja surua. Pitäisi siis päästä kiusaamaan hartiaseutua pumppitangon kanssa, mutta se tarkoittaa taas uuden paikan kohtaamista ilman Peetua.

Niitä paikkoja tuntuu riittävän. Olen kuitenkin koko ajan onnellisempi siitä, että tehtiin yhdessä niin paljon. Montaakaan päivää ei vietetty pelkästään kotona, edes tällaisina sateisina harmaina päivinä. Käytiin kauppakeskuksissa, kavereilla, siellä jumpassa, kirjastossa... Mietin eilen, miten kirjastokortiltani pystyisi elämänkaareni analysoimaan. Opiskeluaikana tietokirjallisuutta, sitten pääasiassa kepeitä romaaneja, kirjoja raskaudesta ja synnytyksestä, lastenkirjoja. Viimeinen kirjastokäynti oli Peetun viimeisenä terveenä päivänä. Ne ötökkäkirjat ja uusi sikahieno traktorikirja jäivät lukematta; eräs ystävällinen taho palautti ne puolestani vain viikko tuon lainauksen jälkeen, kun en halunnut kohdata lähikirjastoa niissä merkeissä. Eilen kirjastokortti aktivoitui taas, kun käytiin lainaamassa kymmenisen kirjaa koskien lapsen kuolemaa ja surutyötä. Voi kirjastokortti-parka, paljossa sinäkin olet mukana ollut.

Kuten ennenkin olen maininnut, Peetu on kaikkialla ja niin sen haluankin olevan. Vaikka se nyt korostaa tätä ankeutta, vihlaisee kipeästi aina jonkun "uuden" muiston edessä, haluan sen olevan juuri niin. Tavallaan on vaikeampi luopua siitä mitä ei ehtinyt tapahtua, koska siitä mitä tapahtui, ei tarvitsekaan luopua. Luovuttava on vain ajatuksesta, että niitä asioita ei tapahtu enää uudelleen; ei laivamatkoja, kirjastoreissuja, legopalikkatorneja, autojonoja. Ehkä se onkin se hetki, kun tämä "tulevaisuudesta luopuminen" on tehty, jolloin suru on ottanut oman paikkansa vaivihkaa ja siihen on tottunut, se on asettunut osaksi elämää. Sitten elämä on taas asettunut uusiin uomiinsa, on vain ne lukemattomat muistot ja erilainen tulevaisuus.