Mitä kuuluu?

"Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."
-Eino Leino- 

Näillä sanoilla olen lohduttautunut jo reilut kolme viikkoa. Nyt Peetu, Ville, Muumi-peitto, kaivuripaita ja tähtihousut (mutta ei sukkia, koska ne Peetu riisui muutenkin jatkuvasti) on saatettu sinne, minne matkan pää oli johtamassa. Oloni on jotenkin levollinen, nyt tiedän missä poikaseni on. Tähän asti en ole tiennyt; hän on seikkaillut jossain sairaalan, kappelin ja krematorion välimaastossa ilman meitä. Tiedän toki, ettei Peetu siellä ole, vaan kaikkialla muualla. Sadoissa, varmaan kuolemansa myötä tuhansissa sydämissä. Kymmenissä kynttilöissä, jota hänelle on sytytetty. Kyynelissä, joita on vuodatettu ja (välillä jopa puolihysteerisissä) naurunpuuskissa. 

Tuntuu käsittämättömältä, mutta (paremman sanan puutteessa) oikealta, että sitä fyysistä Peetua ei enää ole missään. Sitä on vaan kovin vaikea käsittää, mutta jahka ajatus todella uppoaa tajuntaan, se tuntuu oikealta. Sitä räpylävarvasta ei ole, ei mielettömiä silmäripsiä, pellavatukkaa, pehmeää poskea, syntymämerkkiä reidessä, isin tekemää napaa, ei pientä pippeliä, joka omistajaansa kovasti kiehtoi. Se kaikki on vain siellä missä Peetukin; meidän muistoissamme.

Miten menee? Miten voit? Ihania olette, kun jaksatte kysellä vaikken aina jaksakaan vastata kuin jotain ympäripyöreää löpinää. Se johtuu siitä, etten itsekään tiedä. Aurinko on noussut ja laskenut jo monta kertaa, olen näemmä edelleen jotakuinkin järjissäni ja olen saanut perheen huollettua ja ruokittua, hoitanut asioita. Välillä hengenveto kerrallaan, välillä tunnista seuraavaan. Elämä on käsittämättömällä tavalla jatkunut. Uskon silti, että kun joskus katson aikaa taaksepäin tänne asti, en muista tästä varmaan juuri mitään muuta kuin tämän yleisen tunteen ja tunnelman. Raskaan ja alakuloisen, sekä sen viiltävän ikävän. Jatkuvan väsymyksen, välillä vihlaisevan syyllisyyden. Työtä tämä on, rankkaa työtä josta ei saa lomia. 

Mutta kyllä se helpottaa aikanaan, siihen luotan alakulossanikin jokaikinen hetki. Ei kohta, ei ensi viikolla, mutta jonain päivänä. Vertaiseni ovat minulle niin luvanneet. Heidän merkityksestään kerron ehkä joskus laveammin, mutta nyt tyydyn vain sanomaan että he ovat korvaamattomia. Yhtä korvaamattomia, kuin ne kaikki yksittäiset ihmiset, jotka yhdessä muodostavat sen pelastusrenkaan, joka nyt kannattelee neniämme vedenpinnan yläpuolella. Vertaiset; joukko ihmisiä joiden ei pitäisi tunteakaan toisiaan, mutta jotka julma maailma on paiskannut yhteen. Sanoivat, että joskus elämä vielä on (melkein kuiskaten) ihan onnellista. Varovasti joku lisäsi, että onnellisempaakin. Siihen minun on uskottava tänäänkin, että joskus osaan arvostaa elämää eri tavalla. Joskus tämä suru on laimennut ja ikävään on tottunut, ja jonain päivänä olen vielä onnellinen. Vaikka sitten varovaisesti ja melkein kuiskaten.