Pihahduksia

Sanovat, että suruprosessiin kuuluu olennaisena osana viha. Lähipiirissä sitä onkin jo esiintynyt; vihaa maailmankaikkeuden epäreiluutta kohtaan, pyörimistään jatkavaa maailmaa kohtaan, mitä milloinkin. Jussi on tässä lajissa erityisesti kunnostautunut ja kun tämä vaihe aikanaan helpottaa hänellä, olen kyllä minäkin helpottunut. Asiasta (ja siitä miten laajasti ja kattavasti sitä somessa täytyy julistaa) ollaan "keskusteltu" muutamaan otteeseen vähän isommillakin kirjaimilla, mutta ei siitä sen enempää.

Sen lisäksi, että pinna on kutistunut lyhyestä olemattomiin (taivas varjele, miten kaupassa tien tukkivat ja hidastelevat ihmiset voivat RAIVOSTUTTAA), viha on käynyt moikkaamassa minuakin pari kertaa, edellisestä ei nyt ole tuntiakaan.

Ensimmäinen visiitti oli viime torstaina, kun postiluukusta tippui hääpäivän ja uudenvuodenaaton kunniaksi kirje, jossa kerrottiin että "sosiaalipäivystykseen on tullut lastanne [pikkusisko] koskeva lastensuojeluilmoitus". Virastoaikaa ei ollut jäljellä kuin vajaa tunti, annetulle yhteyshenkilölle ei voinut soittaa kuin aamupäivisin. Nopeasti selvisi kuitenkin, että ambulanssimiehistö oli Peetun kuolinpäivänä tehnyt ilmoituksen, ilmeisesti rutiininomaisesti. Alkupäivä asiassa oli kuitenkin kirjattu 11 päivää myöhemmin, joten vaikutti siltä, että oli toinenkin ilmoitus. Kiehuin ja pihisin muutaman tunnin, en voinut ymmärtää mikä julma taho meitä vielä voi kiusata! Pikkusiskosta on joka käänteessä, myös kaaoksenomaisena kuolinpäivänä, huolehdittu esimerkillisesti. Ambulanssien kanssa melkeinpä samaan aikaan meille saapuivat Peetun mummo, pappa, mummi ja naapurista eräs ystävämme. Apukäsistä ei siis ollut pulaa koko aikana. Tuntui julmalta, että vanhemmuutemme kyseenalaistettiin, varsinkin kun minulle on koko ajan ollut kunnia-asia pitää pikkusiskosta huolta.

Vihani laantui jo illan kuluessa, kun tiesin etten lisätietoa saa ennen arkea kuitenkaan. Tänään selvisi, että kyseessä oli juurikin tuo ensihoidon tekemä ilmoitus, eikä tarkoituksena ollut syynätä meitä sen tarkemmin, vaan lähinnä kartoittaa tukiverkostoamme ja mahdollista avuntarvetta. Menköön, siis.

Hetki sitten palattuani lenkiltä ovikello soi. Ajattelin, että saamme kukkalähetyksen, mutta oven takanapa seisoi ihka oikea feissari! Hän ei ehtinyt myyntipuheessaan ensimmäistä lausetta pidemmälle, kun ilmoitin etten tähän hätään ole kiinnostunut. "Oletko ollut laivalla?" hän kysyi. Tuijotin tuota ilmestystä haavi auki yrittäen miettiä miten pahasti silmäni punoittivat lenkin loppuvaiheessa, tutun leikkipuiston ohi ensimmäistä kertaa kulkiessa saadun itkupuuskan jäljiltä. Juuri kun meinasin kysyä että mitähän helvettiä sinä nyt vihjaat, feissari kertoi Itämeren olevan karmeassa tilassa ja hänen sävynsä alkoi muuttua tiukemmaksi. Kerroin, että perheessämme on nyt surua, enkä pysty murehtimaan Itämerestä juuri nyt. "Mutta ehkä tämä voisi olla sellainen piristävä juttu", hän ehdotti. Sanoin, että valitettavasti liikenevät varamme menevät nyt tämän suruun liittyvän asian hoitamiseen, jolloin hän luovutti, tiuskaisi "vai niin, hyvää illanjatkoa" ja kääntyi soittamaan naapurin ovikelloa.

Tällä kertaa pihinäni kesti vain vartin verran, mutta oli jotenkin niin ryöpsähdyksenomainen, että jäin itsekin sitä ihmettelemään. Raivosin Jussille, miten kehtaavat tulla tänne tyrkyttämään norppiaan (joojoo, ymmärrän asian tärkeyden) kun meillä on surua. Harmittelin, että kiertelin ja kaartelin kun olisin voinut vain sanoa, että poikamme on kuollut vajaat kolme viikkoa sitten, eikä Itämeri voisi nyt vähempää kiinnostaa. Nyt kiukkuni laannuttua toki tajuan, ettei hän voinut tietää mistä on kyse (vaikka ihmistuntemuksessa hänellä ehkä on vielä tekemistä). Mutta kyllä se Viha minussakin elää, aika näyttää miten se vielä julki tulee ja missä yhteyksissä. Nyt kuitenkin pikkusiskon kierrokset alkavat nousta siihen malliin, että on ryhdyttävä maidollisiin toimenpiteisiin ennen kuin naapurit kokevat, että on aihetta toiseen lastensuojeluilmoitukseen...

 Kuva: Rabbit Photography