maanantai 18. tammikuuta 2016

Surukuoppia

Viime viikolla aloitettiin pikkusiskon kanssa vauvauinti samassa paikassa, jossa käytiin Peetunkin kanssa vuoden verran. Jussia ajatus ahdisti etukäteen mua enemmän. Peetun vauva-ajasta on niin paljon aikaa (vaikkei edes ole), ettei ne vauvana tehdyt asiat aiheuta viiltävää ikävää. Niistä olen joka tapauksessa joutunut jo vaivihkaa luopumaan. Pikkusisko täyttää mun vauvakuumeen, mutta elämässä on nyt pikkulapsen mentävä aukko; kuka täyttäisi mun pikkulapsikuumeen? Ei kukaan tietenkään, koska se on kaipuuta nimenomaan tätä tiettyä yksilöä kohtaan. Joka tapauksessa, kun kaarsimme Caribian pihaan, humahti yhtäkkiä syyllisyys siitä, että ikäänkuin petämme Peetua. Vaikkei vauvauinnissa hänen kanssaan aikoihin olla käytykään, kävimme heinäkuussa samassa paikassa uimassa ja Peetu oli riemua täynnä, puhui jatkuvasti siitä, miten sinne pitäisi päästä uudelleen. Ja oltiin me menossakin, tarkoitus oli vielä viime vuoden puolella...


Pukuhuoneessa huomasin, etten ole oma itseni. En kai tule pitkään aikaan olemaankaan, jos koskaan. Ennen aloin moisissa tilanteissa jutustella ihmisten kanssa, nyt vain vaihdoin vaatteemme keskittyen pelkästään pikkusiskoon. Varmaan pitivät minua vähän ylimielisenä. Jaksan puhua muistakin aiheista kuin Peetusta, mutta tuntuu että suru määrittää minua nyt niin kokonaisvaltaisesti, että minun olisi päästävä ensin kertomaan siitä. Enkä voi pudottaa sellaista pommia viattomien äitien niskaan niin ruusuisessa paikassa kuin vauvauinnin pukuhuone. Katsotaan, kerronko Peetusta siellä jollekulle aikanaan.

Toisaalta tuntuu myös hyvältä, että on paikka jossa olemme vain pikkuvauvan vanhemmat, emme kuolleen lapsen vanhemmat. Tiedämme sen kuitenkin itse koko ajan, joka paikassa. Tuntuu kuin minuun olisi heijastettu spottivalo ja eläisin jotenkin irrallaan muusta maailmasta, niin vauvauinnissa kuin Citymarketin vihannesosastolla. Tekisi mieli puhua kaikille Peetusta, tuntuu oudolta etten puhuisi, koska minä olen suru ja suru on minä.

Onhan tämä suru toki varsin itsekäs tunne. Välillä joudun oikein miettimään, surenko Peetua vai omaa suruani. Ahdistaako Peetun menetys vai se, että tämä taakka on rysäytetty harteilleni eikä siitä ole eroon pääsemistä vielä aikoihin. On loppujen lopuksi itsesääliä kaihota sitä, mikä jäi tekemättä Peetun kanssa. Ei Peetu koe jääneensä mistään paitsi, ei varmaan osaisi puoliakaan niistä minun kuvitelmistani ja suunnitelmistani kaivata, vaikka olisi elossakin. Lapset ovat sellaisia, elävät hetkessä. Loppujen lopuksihan minä säälin itseäni, kun en päässyt niitä asioita tekemään Peetun kanssa. Tavallaan lohduttava ajatus; oman kaipaukseni kanssa voin elää (koska on pakko), eikä minun tarvitse murehtia miten lohduttaa lasta hänen menetettyään tulevaisuutensa. Tämä on minun kipuni, ei Peetun.

Välillä kaikki on kuten ennenkin, niin kuin ystäviä tavatessa. Se on turvallista maastoa, ei tarvitse selittää kenellekään alusta pitäen, ystävät tietävät että kun tulemme kylään, suru tulee mukana. Hetken aikaa voidaan naureskella ja jutella kaikesta muusta, sitten yhtäkkiä (viimeistään kotimatkalla) sitä huomaa putoavansa surukuoppaan kuin lentokoneessa turbulenssissa. Mutta on hirvittävän vapauttavaa, että välillä sieltä kuopasta kampeaa ylös kuin huomaamatta, kun tapaa tärkeitä ihmisiä. Ja olen kiitollinen, etteivät he ole pelänneet meitä tai ainakaan antaneet pelolleen valtaa. Sitä surukuoppaista menoa nimittäin tulee varmasti riittämään vielä kauan, vaikka välillä olisi pitkiäkin pätkiä tyynempää menoa.

4 kommenttia:

  1. Hei! Olen satunnainen nettiselaaja ja päädyin jostain blogiisi. Koskettava blogi kaikkinensa, mutta tää viimeisin teksti iski jotenkin todella lujaa. Mieletöntä vahvuutta sinussa näiden pohdintojen perusteella, jopa tilanteessa jossa kukaan ei odota tai vaadi sun pysyvän vahvana - se vaan on sinussa. Lohdullinen on myös ajatus siitä että loppujen lopuksi jokainen suree omaa suruansa ja tilannetta johon on joutunut, poismennyt ei siitä tiedä ja on elänyt täyden, kokonaisen elämän. Kaipaus on toki asia erikseen ja sitä tuntee tietysti omaa rakasta kohtaan ja se kulkee vierellä kuin varjo - välillä näkyy ulospäin ja välillä ei, mutta siellä se aina on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa kun "eksyit" tänne, toivottavasti käyt toistekin. Kiitos kommenteista ja kauniista sanoista. Kaipauksen kanssa oppii elämään, kunhan se viiltävin terä siitä aikanaan tylsistyy.

      Poista
  2. Henkeäsalpaavan syvällisiä ajatuksia. Olet vahva ihminen ja puhut ”ikääsi suuremmalla viisaudella” (jos kliseitä, kuitenkin totta). Uskomatonta miten hienosti osaat tuoda surusi sanoiksi. Niin konkreettisesti ja aidosti, että puristaa rinnasta. Vahvuutesi vuoksi olet selvinnyt.

    VastaaPoista