Syy ja syyllisyys

Tästä vittumaisten tunteiden paletista alkaa pikkuhiljaa kaikota yksi elementti, syyllisyys. Tai oikeastaan sen yksi muoto; se että Minun Olisi Pitänyt Tajuta. Kauemmin tulee varmasti kestämään syyllisyys siitä, että jatkamme täällä elämäämme ilman Peetua, siis sitä fyysistä Peetua. Epäilemättä tämä jossittelu ja syytöksetkin tulevat vielä käymään vierailulla aika ajoin, mutta ainakin nyt tuntuu helpommalta.

Eilen nimittäin soitti meidät kuolinpäivänä vastaanottanut lääkäri ja kävimme hänen kanssaan kuolemaan johtaneita tapahtumia uudelleen läpi. Ruumiinavausraporttikin on meille tulossa, mutta luulenpa etten sitä ikinä tule avaamaan. Peetulla oli siis sikiöaikainen jäänne suolistossa, epämuodostuma nimeltään Meckelin divertikkeli. Jostain syystä, jota kuulemma ei voida koskaan saada selville, tähän divertikkeliin oli alkanut muodostua kiertymä, joka johti laajaan kuolioon. Divertikkeli esiintyy noin yhdellä sadasta eikä itsessään ole vaarallinen. Se, että siihen kehittyy kiertymä on äärimmäisen harvinaista ja yksinkertaisesti huonoa tuuria. Vielä huonommaksi (tai miten asiaa sitten katsookaan) tuurin tekee se, että Peetun oireista puuttuivat ne tyypillisesti hoitoon ohjaavat verinen ripuli ja hurjat mahakivut.

Peetun viimeisen vuorokauden muisteleminen tuottaa suunnatonta tuskaa ja ahdistusta, mutta alan ymmärtää ettei mitään ollut tehtävissä, välttämättä edes "mahataudin" jo alettua. Nyt pieni räpylävarpaamme sai nukahtaa kotisohvalle (vaikkakin yksin, pieni raukka, minun ollessani syöttämässä pikkusiskoa), eivätkä hänen viimeiset hetkensä olleet täynnä letkuja, vieraita ihmisiä ja pakokauhua. Laihahan tuo lohtuna on, mutta ehkä jonain päivänä tuo huojennusta.

Korviini on kantautunut, että Peetun tapauksesta on keskusteltu TYKS:issä, päivystyksessä ja ensihoidon piirissä ja ohjeistuksiakin muutettu niin, että nämä äärimmäisen harvinaiset erotettaisiin norovirusten joukosta. Ehkä jonain päivänä minua lohduttaa sekin, jos tämä meidän painajaisemme pelastaa jonkun hengen. Ehkä jonain päivänä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään pahaa sanottavaa ketään Peetua hoitanutta tai hänet kuolemansa jälkeen kohdannutta tahoa kohtaan. Päinvastoin, olemme saaneet pelkästään loputonta tukea ja asiantuntemusta osaksemme. Divertikkeliä ei kuulemma välttämättä voida havaita edes ultralla, mutta olemme kuulemma koska tahansa tervetulleita tutkimuksiin pikkusiskon kanssa, mikäli sen koemme helpottavan oloamme. Perimällä ei kuitenkaan tässä arpapelissä ole suolistoekspertin mukaan sijaa.

Edelleen korostan, että olen kiitollinen siitä asiantuntemuksesta ja tuesta, jota olemme TYKS:istä saaneet osaksemme. Peetua tutkinut lääkäri on mitä empaattisin ja osaavin. En voisi kuvitella, miten pahalta tämä raskas prosessi tuntuisi, jos emme vieläkään tietäisi kuolinsyytä (saati jos se olisi ollut mitenkään meidän estettävissämme). Saimme tietää tapahtumista jo vuorokauden kuluessa, vaikkakin sitten siitä syystä, että kotona äkillisesti kuolleen tapauksessa lienee kyseessä rikosepäily, niin pohjattoman kaamealta kuin se fakta tuntuukin.

Tuo "meidän lääkärimme" osaa olla niin vakuuttava toistaessaan uudelleen ja uudelleen ettemme ole tehneet mitään väärin, että mietimme voisiko hän muuttaa meille. Voisimme sitten aina hänet herättää ja pyytää uudelleen kertomaan, että kyseessä oli vain epäonninen sattuma ja me emme ole tähän syyllisiä millään tasolla. On hän kuitenkin langan päästä tavoitettavissa ja kuulemma valmis kertomaan saman asian niin monesti, kuin sen haluamme kuulla. Lupasi vielä soittaa parin viikon päästä siltä varalta, että meillä on kysyttävää.

Lopuksi hän kertoi haluavansa vielä sanoa, että Peetu oli todella kaunis lapsi. Ja olihan se, uskomattoman täydellinen! Ikävän hyöky kouraisee taas; voi miten kaipaan nappisilmiäsi ja virnettäsi. Voi miten olisin halunnut seurata kauneutesi kehittymistä vuosien varrella. Voi, miten sinua kaipaan...